Julistettuani Katri Lipsonin täällä yhdeksi lempikirjailijoistani olen varmasti menettänyt objektiivisuuteni hänen tuotantonsa suhteen. Tiedostin myös valtavat riskit, kun vuosien jälkeen tartuin Lipsonin esikoiseen uudelleen lukemista varten. Se liittyy tapaani lukea kymmenen vuotta aiemmin lukuvuoden parhaaksi nimeämäni teos uudestaan, eivätkä kaikki vanhat suosikkini ole kestäneet aikaa. Vuonna 2008 Kosmonautti oli paras lukemani kirja, ja niin oli asia myös Helsingin Sanomien esikoiskirjailijaraadin mielestä. Finlandia-ehdokkaaksikin Kosmonautti pääsi.
Joskus lehdissä on ollut mielipiteitä ja kyselyjä, mikä on lukijoiden mielestä paras romaanin aloitus. Minulta ei ole kysytty, mutta jos kysyttäisiin, valitsisin Katri Lipsonin Kosmonautin avausvirkkeen ”Joskus Svetlana ajattelee, miten kaikki olisi voinut olla toisin.” Siinä ikään kuin kerralla leväytetään lukijan eteen se melankolinen kaiho, menetyksen tunne ja aikatasoissa liikkuminen, mitä Kosmonautissa niin kovin ihailen. En tietenkään enää pääse arvioimaan sitä, kuinka hieno tuo ensimmäinen lause on neitseellisessä tilassa, jossa ei tiedä, miten tarina etenee. Mutta joka tapauksessa, palasin ensimmäiselle sivulle ja tuon lauseen luo taas monta kertaa Kosmonauttia lukiessani.
Murmanskilaisen koulun musiikinopettajan Svetlanan huoneen seinäpaperi on rumaa, ja hänen luonaan käy vain harvoin vieraita, mutta tulikuuma tee lämmittää kylmettyneitä sormia ja jäätyneitä tunteita. Sergei ja Aleksandr ovat koulukavereita, jotka haaveilevat avaruudesta, pitävät jääkiekosta ja pelkäävät kutsuntakirjettä. Sergeistä ja hänen haaveestaan päästä kosmonautiksi on tehty neuvostopropagandan tarpeita oivallisesti palveleva televisiodokumentti, ja poikien kasvettua aikuisuuden kynnykselle sille suunnitellaan jatko-osaa. Svetlana on vaikeuksissa häntä pilkkaavan luokan kanssa, ei saa tukea työlleen kovapintaiselta rehtorilta ja samaan aikaan kamppailee nuorta Serjosaa kohtaan tuntemansa viehätyksen kanssa.
Uudelleenlukemisen riemuja ovat uudet oivallukset. Se, kuinka Kosmonautin poikien suhteessa on selvä yhteys ja melkein kaari Lipsonin kolmannen kirjan Detroitin Nathaniin ja Timothyyn. Se, kuinka tärkeä asia jääkiekko kirjailijalle on, sillä tuskin on sattumaa, että kirjassa esiintyvien hahmojen sukunimiä ovat Fjodorov, Kamenski, Fetisov ja Mogilnyi. Hienointa Kosmonautissa oli kuitenkin kymmenen vuotta sitten ja on edelleen slaavilaisen melankolian, jäänhuurteisen tunnelman ja polttavan surumielisyyden yhdistelmä. Tarina on jätetty aukkoiseksi niin taiten, että seuraavallekin lukukerralle jäi todennäköisesti vielä tulkittavaa. Kuinka paljon kaikkea voikaan löytyä 199 sivusta.
Oma kirjojen arvottamisjärjestelmäni ei päästä uudelleenlukukierroksella olevia kirjoja toista kertaa mukaan vuosirankingiin. Se on kaikkien tänä vuonna lukemieni hienojen kirjojen onni, koska Kosmonautti olisi listan järjessä taas vuonna 2018.
Katri Lipson: Kosmonautti (2008 Tammi, 199 s)
Kommentit
Lähetä kommentti