Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (2013 WSOY, suomentanut Helinä Kangas 2018, 448 s)
Liian pitkä tauko tuli Napoli-sarjan ensimmäisen ja toisen osan lukemisen jälkeen, ja tämän kolmannen aluksi meni hetki ennen kuin pääsi taas sisään. Osa mittavasta henkilökavalkadista ei ole enää niin aktiivisina mielessä, mutta mikä tärkeitä Elenan ja Lilan tarina jatkuu yhtä kiehtovana kuin aiemminkin. Ferranten Napoli-romaanit ovat poikkeuksellisen vetävää kirjallisuutta.
Antti Hyry: Uuni (2009 Otava, 400 s)
Hieno tarina siitä, kuinka päähenkilö Pietari rakentaa kotiinsa uuden leivinuunin. Kerronta, suunnittelu, tarvikkeiden hankkiminen, apuvoimien pyytäminen, luontosuhteen ja oman olemassaolon pohtiminen on verkkaista. Parhaimmillaan Oulun seudun uskonnollisen ja maallisemman väestön arkiset kohtaamiset ovat mestarilaatua, mutta pakko on myöntää, että välillä Uuni myös aika pahasti laahasi, ihan niin kuin elämä ja uunin rakentaminenkin.
W.G.Sebald: Huimaus (1990 Tammi, suomentanut 2011 Oili Suominen, 234 s).
Sääli, että luin loistavan Austerlitzin ensin, koska tämä Sebaldin esikoinen jää väkisin sen varjoon. Kyseessä on kuitenkin samanlainen matkakertomus Euroopan mielen, muistojen ja hengen syvyyksiin. Sebaldin tapa kirjoittaa miellyttää suuresti.
Kalevi Seilonen: Metsäroisto
Maria Vaara: Likaiset legendat (1974 Gummerus, jälkisanat Claes Andersson, 277 s)
Vaaran autofiktiivinen tarina ja Anderssonin jälkisanat ovat vahva puheenvuoro mielen sairaudesta, siihen suhtautumisesta ja sen hoitamisesta. Likaiset legendat oli sekava, houreinen ja harhainen lukukokemus. Uskon sen aivan erinomaisen osuvasti kuvaavan henkilön ja persoonallisuuden jakautumista, toden ja kuvitellun häilyväisyyttä.
Kommentit
Lähetä kommentti