Siirry pääsisältöön

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset


Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannostaan Untola kirjoitti Helsingin Runeberginkadulla olevan kerrostalon kellarin työtilassa, missä hän myös asui erakkona. Sieltä mies noudettiin ja vietiin punakapinallisuudesta syytettynä Santahaminaan vangittavaksi, mutta hän kuoli venekuljetuksen aikana toukokuussa 1918.

Vuonna 1916 julkaistu novelli Kuolleista herännyt kertoo helsinkiläisestä satamajätkästä Lumperin Jönnistä, joka on poliisin juoppoputkan vakioasiakas ja myös rikkaan kauppaneuvoksen Jöns Lundbergin suojeluksessa. Kovin kauan ei tarvinnut lukiessa arvailla, että nimien samankaltaisuus sisältää myös veijaritarinan ytimen. Niinpä yksi sattuma johtaa toiseen, väärinkäsitykset eskaloituvat huijauksiksi, jätkän latteudet muuttuvat rikkaan viisauksiksi. Satamajätkää viedään pitkin maakuntia, kauppoja tehdään ja Jönni onnistuu jopa peittoamaan kuoleman.

Kuolleista herännyt ei tarinana ole mielestäni poikkeuksellinen, mutta siinä on esillä tärkeitä teemoja; rahan voima ja se, kuinka ihminen alkaa äkillisesti rikastuttuaan mahtailla ja pullistella. Untola oli kapitalismin kriitikko ja pystyi jo sata vuotta sitten irvailemaan olemattomalle rahalle ja sillä tehtävälle kaupankäynnille.

”Lopulta kuitenkin sovittiin niin, että yhtiö lähettää ensi tilassa miehensä lukemaan metsää ja jo lukemisen alussa voi Jönni saada nostaa käsirahoina osan hinnasta. Mutta hyvä niinkin. Neljännesmiljoona oli kuitenkin jo varma.”

Vuonna 1911 julkaistu novelli Pirttipohjalaiset taas sijoittuu toisenlaiseen miljööseen. Se kertoo köyhistä köyhimmän pohjoisen korpikylän asukkaista. Tarinan keskiössä on karhu, jota lähdetään kyläläisten voimin metsästämään. Tapahtumat etenevät nopeasti, ja karhunmetsästys unohtuu pian, mutta karhu jää yhdistämään kyläläisiä ja muodostaa monia tarkoituksia palvelevan ulkopuolisen uhkan. Varsinainen tarina alkaa keskittyä kyläläisten keskinäiseen välienselvittelyyn.

”Nyt alkoi Pirttipohjassa kehkeytyä riita riidasta, asia asiasta, ja kohta oli koko väestö noussut itseänsä vastaan. Asiat kehittyivät aivan luonnollisesti.”

Molemmat tekstit ovat hyvin luettavaa ja kiinnostavaa kotimaista kirjallisuutta ja osa sen historiaa. Kertomuksia vaivaa kuitenkin jokin. Niissä on pituuksiinsa nähden hurja määrä henkilöitä ja nopeasti eteneviä tapahtumia, eikä Untola juuri tarjoa lukijalle apua niiden tulkitsemiseen. Ei ole tavatonta, etteivät henkilöhahmot ehdi syventyä tällaisissa lyhyehköissä kertomuksissa. Mutta oleellisempaa on, että Untolan tekstistä tuntuu puuttuvan kirjailijan ja lukijan sekä kertomuksen henkilöiden välillä operoiva sisäistekijä kokonaan: On Untolan kirjoittamaa tekstiä, on tarinan tasolla operoivia ihmisiä ja tapahtuvia asioita, mutta välitaso puuttuu. Teksti ei tunnu symboloivan, arvottavan, viestivän tai tarkoittavan mitään, sieltä ei tahdo löytyä tulkittavaa, ja väkisin nousee esiin kysymys, mitä jos tulkittavaa ei ole, mitä jos tämä kirjallisuus ei olekaan niin laadukasta, että sen pitäisi kokea uusi tuleminen, mitä jos Juha Hurme ei olekaan tällä kertaa oikeassa.

Ennen kuin edes yritän vastata näihin kysymyksiin, muistutan itselleni, että olen nyt lukenut Untolan laajasta tuotannosta vasta kolme Maiju Lassilan novellia. Jatkan vielä hänen kahteen magnum opukseensa, Harhamaan ja Martvaan, jotka hän kirjoitti Irmari Rantamalana. Tuntuu, että Algot Untola on sen ansainnut, koska Markku Eskelisenkin mukaan kyseessä on ”suomalaisen kirjallisuuden kenties häpeällisin kirjailijakohtalo” teloituksineen, mustamaalaamisineen ja unohduksiin painamisineen.

Maiju Lassila: Pirttipohjalaiset & Kuolleista herännyt. (1911 & 1916, Otava, 94 & 135 s).
Lähteenä lisäksi Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historia. (2016 Siltala, 587 s).

Kommentit

  1. Kilpi V on parasta, eikä Lassilakaan sekundaa, minusta.

    Hurmekin ihastunut kumpaankin. Kävi Tohmajärvellä Lassilan kotiseudulla tässä kevään korvilla: http://hikkaj.blogspot.com/2018/05/munaton-neutri.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä! Ja kiitos kiinnostavasta linkistä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…