Siirry pääsisältöön

Elämäni jalkapalloilijat

Kirjoitukset on alun perin julkaistu Facebook-sivullani 27.5. – 13.6.2018. En pyrkinyt esittelemään maailman kymmentä parasta jalkapalloilijaa, vaan muuten itselleni tärkeitä pelaajia, jotka myös valottavat suhdettani jalkapallon seuraamiseen.

Paulo Roberto Falcao (s. 1953).
Vuoden 1982 MM-kisojen Brasilia oli kaikkien aikojen parhaita joukkueita. Cerezo, Sokrates, (pelipaikkatulkinnasta riippuen) Zico sekä tyylikkyyden ikoni Falcao muodostivat maagisen keskikenttäryhmityksen. Sen taidoille veroisia on nähty sittemminkin, mutta vastaavaa legendaarisuutta ei ole tavoitettu.  Se, että Brasilia hävisi Italialle ja putosi mitalipeleistä oli 11-vuotiaan maailmassa vääryys, joka aiheutti fyysistä pahoinvointia. Vääryys ei korjautunut ikinä, sillä vaikka Brasilia on voittanut myöhemmin kaksikin maailmanmestaruutta, tiemme ovat jo eronneet. 1990-luvulla maan maajoukkue muuttui Niken mainosnukeiksi ja nykyään touhu muistuttaa kaaosta.


Glenn Hoddle (s. 1957).
Tottenhamin kaikkien aikojen pelaajaksikin nimetty Hoddle oli pelaajaprofiililtaan minua kaikkein eniten miellyttävää sorttia. Luin hänet vaatimattoman harrastelijaurani esikuvaksi; keskikentän maltillinen ja harkitseva mutta myös verkkainen ja kankea syöttelijä. Glenn Hoddle edustaa aikakautta, jolloin shortsinlahkeet olivat lyhyet ja keskikentän sydämessä paljon tilaa. Hänellä ei olisi mitään asiaa kentälle nykypäivän kaiken ajan ryöstävässä prässifudiksessa, niin kuin ei minullakaan.


Diego Maradona (s.1960).
Maailmassa oli 1980-luvun puolivälissä kymmeniä miljoonia jalkapalloilijoita, joista kymmenet tuhannet pelasivat ammatikseen. Vuoden 1986 maailmanmestaruuteen oli realistiset mahdollisuudet 10 maajoukkueella, ja niiden avauskokoonpanoissa oli kerrallaan 110 pelaajaa. Näistä massoista ja tästä terävimmästä kärjestä seuloutui yksi, joka oli ylivoimaisesti muita parempi. Se on käsittämätöntä.
”Mitenkä miestä pidellään. Ei mitenkään!” -Pentti Salmi 25.6.1986


Gary Lineker (s.1960) teki 10 maalia pelaamissaan 12 MM-ottelussa, mikä on kisojen historian tehokkaimpia saldoja. Italian 1990 kisoihin lähdettäessä toivoin sydämestäni Englannille menestystä sekä sitä, että huligaanit saadaan pysymään aisoissa. Molemmat toteutuivat jotenkuten, mutta sittemmin ei kolmelle leijonalle menestystä ole tullut, ja huligaaniongelma on edelleen riesana. Lineker oli minulle puolijumalan asemassa, mutta pakko on myöntää, että mies kuten koko englantilainen jalkapallo ratsastaa osin perusteettomalla maineella. Kumpikin kalpenee maailman terävimmän kärjen rinnalla.


Marco van Basten (s.1965) oli muotovalio ja ilmaisuvoimainen esteetikko. Ison miehen elegantti liike oli kauneimmillaan kuin baletin kaari tai linnun lento, mutta van Basteninkin oli välillä laskeuduttava nurmen pintaan. Silloin hän oli helppoa riistaa Serie A:n armottomille jalkoihin potkijoille. Ujonoloinen hollantilainen oli eräänlainen surullisen hahmo ritari, ja usein kentällä nähtiinkin säihkyvän loiston kääntöpuolena turhautunut ja katkeroitunut mies. Ura loppui loukkaantumisen takia liian aikaisin 29-vuotiaana.


Roberto Baggio (s.1967). Draama ei voisi olla täydellisempi kuin hellekesänä 1994. Italia aloitti MM-kisat tahkeasti ja tulokset olivat huonoja. Lynkkausjoukot odottivat Rooman lentokentällä joukkueen ennenaikaista putoamista ja paluulentoa. Sitten tämä mystinen, ristiriitainen, sulkeutunut, kiistelty, buddhalaiseksi kääntynyt jumalainen poninhäntä (Il Divin Codino) alkoi raahata yksin joukkuettaan eteenpäin. Lisäaikojen, jatkoaikojen, häikäisevien yksilösuoritusten ja loistavien pelien myötä tie vei loppuotteluun saakka. Siellä Baggio itse epäonnistui viimeisessä ratkaisevassa rangaistuspotkussa ja Brasilia aloitti mestaruusjuhlat.


Alessandro Nesta (s.1976) oli stadionille saapuessaan tyylipuhdas italialainen puolipitkine hiuksineen, istuvine pukuineen, muodikkaine aurinkolaseineen ja silmissään jo pieni ikävä mamman luo. Nämä eivät kuitenkaan ole syitä, miksi 1990-luvun kuluessa minä ja italialainen calcio löysimme toisemme. Niitä ovat puolustamisen ajatteleminen hyökkäämisenä ja hyökkäämisen puolustamisena, aktiivisuus, kurinalaisuus, viisaat sijoittumiset, lyhyet linjojen välit ja joukkuesynkronia. Kiinnostukseni siirtyi yksilötaidosta taktiseen osaamiseen ja sitä Nesta edusti puhtaimmillaan.


Robert Enke (1977–2009). DDR:ssä syntynyt ja Hannoverissa junan alle kävellyt Enke ei urallaan erottunut muista saksalaisista huippumaalivahdeista. Noteerasin miehestä lähinnä nimen sekä tietysti traagisen kuoleman. Kaikki muuttui, kun luin yhden vavisuttavimmista urheiluelämäkerroista: Ronald Rengin A Life Too Short. Se on tarina rakkaudesta lajiin, harrastuksesta josta tulee unelma-ammatti, paineista ja virheiden pelosta. Se kuvaa, miltä tuntuu 90 000 katsojan vihellyskonsertti, helvetillinen lehdistötilaisuus, autoritaarinen valmentajasuhde ja kilpailu omia joukkuetovereita vastaan. Se kertoo siitä, kuinka ei jaksaisi edes nousta sängystä aamuisin. 


Juan Roman Riquelme (s.1978). Vanhemmiten alkavat taustat ja tarinat kiinnostaa enemmän kuin tähtien loisto. Ei silti, kävihän Riquelmekin terävimmällä huipulla pelatessaan Barcelonassa ja kipparoidessaan maajoukkuettaan. Mutta kiehtovampaa miehessä oli kuitenkin väistyminen estradilta silloin, kun panokset kovenivat. Keskikentän maestrolla oli viiltävä peliäly, maaginen rytmitaju, silkkinen kosketus ja mahdoton luonne; hän luovutti, kun olisi pitänyt yltää parhaimpaansa. Argentiina on Riquelmen ja aikalaistensa myötä modernisoitunut ja noussut suosikkieni joukkoon, mitä en olisi uskonut 1980-luvulla, jolloin maan maajoukkue muistutti lähinnä teurastaja- ja maantierosvojoukkoa.


Markus Heikkinen (s.1978). Listani päättää pelaaja, joka ei sattuneesta syystä päässyt edustamaan maataan MM-kisoissa. Heikkinen oli hiljainen ja vaatimaton kapteeni, uskollinen ja luotettava taistelija. Mako pelasi HJK:ssa kahteen otteeseen ja teki välissä pitkän kierroksen ulkomailla. Kun miehen entinen seura Rapid Wien kohtasi Klubin vuonna 2014, Töölöön saapui myös itävaltalaisfaneja. He tervehtivät päätykatsomosta vanhaa suosikkiaan suomenkielisellä tifolla ”Markus Heikkinen – yksi meistä”. Sellaista kunnianosoitusta ei ansaita pelkästään pelaamalla hyvin jalkapalloa.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…