Anatoli Mariengof: Romaani vailla valhetta


Mitä inhimillisesti ja kulttuurisesti korvaamatonta vahinkoa itäisessä naapurimaassamme tehtiinkään 1930-luvun taitteen kulttuurivainoissa. Valtio määritteli suhdettaan taiteeseen ja päätti muun muassa, etteivät ironia ja kokeellisuus kuulu sosialistisen taiteen kulttuurivalikoimaan. Tuntuu uskomattomalta, että näitä terrorin vuosia edelsi ajanjakso, jota leimasi uusi moderni nousu, vanhan maalaisuuden kieltäminen ja takapajuisuudesta murtautuminen; flaneerausta, poseeraamista, huumeista ja huuruista juhlimista ja kaupunkikulttuuria.

”Kerran pyysin Isadoralta vettä.
- Qu’est-ce que c’est ”vettä”?
- L’eau.
- L’eau?
Hän käytti vain samppanjaa, konjakkia ja votkaa, eikä enää edes muistanut, että myös vesi voi sammuttaa janon.”

Kirjailija Anatoli Mariengofin (1897–1962) päiväkirjanomainen teos Romaani vailla valhetta kertoo hänen ja runoilija Sergei Jeseninin (1895–1925) ystävyydestä. Miehet toimivat 1920-luvun Neuvosto-Venäjällä aikansa kulttuurisina edelläkävijöinä, eräänlaisina keikareina ja dandyhahmoina. Imaginistitaiteilijat Jesenin ja Mariengof etsivät kanavaa monimuotoiselle taiteelleen, pyrkivät kunnianhimoisesti läpimurtoon ja jokainen merkki tunnettavuudesta hiveli heidän sielujaan. Aikakauden venäläisen kirjallisen avantgarden eturiviin lukeutuvan kokeellisen imaginismin pyrkimys oli luoda imaginistinen kulttuurisuuntaus ja kieliteoria. Suuntaus vastusti lähes järjestäen kaikkea perinteistä ja taantumuksellista ja puolusti taiteen radikaaleja muotoja.

Romaani vailla valhetta koostuu 68 eripituisesta osiosta, jotka liittyvät toisiinsa välillä lineaarisesti, välillä eivät lainkaan. Kokonaisuus kuitenkin hahmottuu selvänä ja kirkkaana. Kirja on rakenteen ja tekstin puolesta poukkoilevaa neuvostokulttuurin analyysiä ja pilkkaakin.

”Kurkut ratisivat hampaissa ja suolavedestä jäi käsikirjoituksiin violetinsinisiä läikkiä. – Ihan noin vain on turha yrittää astua Venäjän kirjallisuuteen, Jesenin lausahti opettavaisesti. – Se vaatii taitavaa peliä ja politiikkaa.”

Teksti on ironisen hauskaa ja se on täynnä pieniä kiteyttävän riemun hetkiä sekä kiehtovia sanavalintoja. Ne henkivät yhteiskuntakriittisyyttä, pelkoa taiteen tukahduttamisesta, huolta toimeentulosta ja myös kapinaa. Itsemurhaan nuorena päätynyt Sergei Jesenin oli arka runoilija ja herkkä luonne. Vähitellen kuitenkin Moskovan pakkaset purivat, Jeseninin mieli alkoi järkkyä ja miesten suhde muuttua.

”Jeseninin lyyrisimpiä, lämpimimpiä, surullisimpia ja tuskaisimpia runoja ovat hänen viimeisten vuosiensa runot, joista henkii läpitunkemattoman musta kauhu, täydellinen sisäinen hajoaminen ja paatumus.”

Kirjan yhteiskuntakriittisyys ja valtiovastaisuus ei ole ilmeistä, ja pahin olikin vasta tulossa kirjoittamisajankohdasta muutaman vuoden kuluttua. Romaani vailla valhetta oli monien muiden teosten tavoin kielletty vuosikymmeniä, mutta mikä traagisempaa monet rikkaan ja runsaan 1920-luvun kirjailijoista oli 1930-luvulle tultaessa vaiennettu.

”Täällä kaikki on tasaista, puhtaaksi nuoltua ja melkein yhtä sileästi kammattua kuin Mariengofin tukka. Linnut istuvat omalla sovitulla paikallaan. Meidän ruokottomalle runoudellemme ei löydy sijaa. Tämä on ihan yhtä töykeää kuin kommunismi. Välillä haluttaa haistattaa kaikelle pitkät ja kääntää sukset takaisinpäin.”

Anatoli Mariengof: Romaani vailla valhetta (1926; 2002 Tamara Press, suomentanut Olli Kuukasjärvi, 153 s)
Kirjoituksessa on käytetty lähteenä professori Tomi Huttusen luentoja Helsingin yliopistolla helmikuussa 2017 ja marraskuussa 2017

Kommentit