Siirry pääsisältöön

Anatoli Mariengof: Romaani vailla valhetta


Mitä inhimillisesti ja kulttuurisesti korvaamatonta vahinkoa itäisessä naapurimaassamme tehtiinkään 1930-luvun taitteen kulttuurivainoissa. Valtio määritteli suhdettaan taiteeseen ja päätti muun muassa, etteivät ironia ja kokeellisuus kuulu sosialistisen taiteen kulttuurivalikoimaan. Tuntuu uskomattomalta, että näitä terrorin vuosia edelsi ajanjakso, jota leimasi uusi moderni nousu, vanhan maalaisuuden kieltäminen ja takapajuisuudesta murtautuminen; flaneerausta, poseeraamista, huumeista ja huuruista juhlimista ja kaupunkikulttuuria.

”Kerran pyysin Isadoralta vettä.
- Qu’est-ce que c’est ”vettä”?
- L’eau.
- L’eau?
Hän käytti vain samppanjaa, konjakkia ja votkaa, eikä enää edes muistanut, että myös vesi voi sammuttaa janon.”

Kirjailija Anatoli Mariengofin (1897–1962) päiväkirjanomainen teos Romaani vailla valhetta kertoo hänen ja runoilija Sergei Jeseninin (1895–1925) ystävyydestä. Miehet toimivat 1920-luvun Neuvosto-Venäjällä aikansa kulttuurisina edelläkävijöinä, eräänlaisina keikareina ja dandyhahmoina. Imaginistitaiteilijat Jesenin ja Mariengof etsivät kanavaa monimuotoiselle taiteelleen, pyrkivät kunnianhimoisesti läpimurtoon ja jokainen merkki tunnettavuudesta hiveli heidän sielujaan. Aikakauden venäläisen kirjallisen avantgarden eturiviin lukeutuvan kokeellisen imaginismin pyrkimys oli luoda imaginistinen kulttuurisuuntaus ja kieliteoria. Suuntaus vastusti lähes järjestäen kaikkea perinteistä ja taantumuksellista ja puolusti taiteen radikaaleja muotoja.

Romaani vailla valhetta koostuu 68 eripituisesta osiosta, jotka liittyvät toisiinsa välillä lineaarisesti, välillä eivät lainkaan. Kokonaisuus kuitenkin hahmottuu selvänä ja kirkkaana. Kirja on rakenteen ja tekstin puolesta poukkoilevaa neuvostokulttuurin analyysiä ja pilkkaakin.

”Kurkut ratisivat hampaissa ja suolavedestä jäi käsikirjoituksiin violetinsinisiä läikkiä. – Ihan noin vain on turha yrittää astua Venäjän kirjallisuuteen, Jesenin lausahti opettavaisesti. – Se vaatii taitavaa peliä ja politiikkaa.”

Teksti on ironisen hauskaa ja se on täynnä pieniä kiteyttävän riemun hetkiä sekä kiehtovia sanavalintoja. Ne henkivät yhteiskuntakriittisyyttä, pelkoa taiteen tukahduttamisesta, huolta toimeentulosta ja myös kapinaa. Itsemurhaan nuorena päätynyt Sergei Jesenin oli arka runoilija ja herkkä luonne. Vähitellen kuitenkin Moskovan pakkaset purivat, Jeseninin mieli alkoi järkkyä ja miesten suhde muuttua.

”Jeseninin lyyrisimpiä, lämpimimpiä, surullisimpia ja tuskaisimpia runoja ovat hänen viimeisten vuosiensa runot, joista henkii läpitunkemattoman musta kauhu, täydellinen sisäinen hajoaminen ja paatumus.”

Kirjan yhteiskuntakriittisyys ja valtiovastaisuus ei ole ilmeistä, ja pahin olikin vasta tulossa kirjoittamisajankohdasta muutaman vuoden kuluttua. Romaani vailla valhetta oli monien muiden teosten tavoin kielletty vuosikymmeniä, mutta mikä traagisempaa monet rikkaan ja runsaan 1920-luvun kirjailijoista oli 1930-luvulle tultaessa vaiennettu.

”Täällä kaikki on tasaista, puhtaaksi nuoltua ja melkein yhtä sileästi kammattua kuin Mariengofin tukka. Linnut istuvat omalla sovitulla paikallaan. Meidän ruokottomalle runoudellemme ei löydy sijaa. Tämä on ihan yhtä töykeää kuin kommunismi. Välillä haluttaa haistattaa kaikelle pitkät ja kääntää sukset takaisinpäin.”

Anatoli Mariengof: Romaani vailla valhetta (1926; 2002 Tamara Press, suomentanut Olli Kuukasjärvi, 153 s)
Kirjoituksessa on käytetty lähteenä professori Tomi Huttusen luentoja Helsingin yliopistolla helmikuussa 2017 ja marraskuussa 2017

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…