Siirry pääsisältöön

Volter Kilpi: Antinous


”Semmoista rajatonta epämääräistä halajointia on ihminen joskus, kun sielunsa liikkuu kauniiksi herkkyneenä.”

Vuosisadanvaihteen taiteen kuvastossa ja kielessä on jotakin houkuttavaa, ehkä se on rappion romantiikkaa. Fin de siècle, yleisesti suomalaiselta kirjoitusasultaan vuosisadanvaihde, on eurooppalainen käsite, jolla viitataan 1800–1900-lukujen vaihteen kulttuurin taiteellisiin ja intellektuaalisiin diskursseihin. Se pitää sisällään 1800-luvun loppupuolen pessimistisen näkemyksen, jonka mukaan kaikki kulttuurinen, tieteellinen, yhteiskunnallinen, moraalinen ja viime kädessä koko ihmiskunta on rappion tiellä ja tuhoutumassa. Yksilötasolla dekadenttinen ihminen on kykenemätön tunteisiin eikä hän löydä tavoittelemastaan nautintoelämästä enää viehätystä. Ihmisen mielen valtaa rajaton ja ratkaisematon melankolia.

Volter Kilven varhaistuotannosta aikakauden merkkiteoksena pidetään Antinousta vuodelta 1903. Tunnustaudun Volter Kilven myöhemmän Saaristosarjan suureksi ystäväksi. Koen, että Kilpi on samanaikaisesti sekä hyvin arvostettu että kartettu kirjailija. Yleinen mielikuva vaikeaselkoisuudesta ja tylsyydestä ei mielestäni tee oikeutta Kilven ilmeikkäille kirjoille.

Antinous sijoittuu miljöökuvauksen perusteella antiikin aikaan. Tapahtumapaikkoina ovat päähenkilön, Antinouksen kotikaupunki Bithynia, antiikin suurkaupungit Ateena ja Rooma sekä lopuksi Egypti. Tarinassa ei ole paljon tapahtumia, Antinous pääasiassa istuu ja ajattelee. Hän kaipaa kauneuden äärelle ja löytää sitä kaupunkien temppeleistä ja patsaista, ihmisjoukoissa hän on kuitenkin yksin ja erillään. Roomassa Antinouksen elämään astuvat mukaan päihteinen ja väkivaltainen kaupunkikulttuuri. Egyptissä Antinous kohtaa ihmisen pienuuden ja oman elämänsä päätöksen astuessaan Niilin virtaan.

Arkikielessä on karkeahko termi homotutka, gaydar, ja halusin selvittää itselleni, miksi Antinous tuntui alusta alkaen homoeroottiselta. En tuntenut antiikin myyttiä Antinouksesta ja Adrianuksesta, mutta jokin tekstissä vei ajatukseni heti alustavan tuntemukseni suuntaan.

Homous, lesbous tai heteronormatiivisesta mallista poikkeavuus on tekstissä piilossa, merkitystasoissa ja ilmaistuna välillisesti vihjaten. Sukupuolta ei ole lähtökohtaisesti tai syntyperäisesti olemassa, vaan se tehdään. Antinouksen hahmo on Volter Kilven tarinassa ja antiikin mytologiassa kiistatta anatomisesti mies jo Kilven teoksen kansikuvan patsaan perusteella. Kiinnostavaa onkin, miten sukupuolijakona pidettävät merkitykset saadaan aikaan, kuinka kieli ja kielellisten eleiden toisto rakentavat ja muokkaavat todellisuutta.

Antiikin hahmo Antinous oli keisari Hadrianuksen rakastaja, antiikin Rooman dekadenssikauden kaunis mieshahmo. Antinouksen kauneudessa yhdistyivät maskuliiniset ja feminiiniset piirteet, ja hänet on nähty kiinnostavana juuri hahmonsa androgyynisyyden takia. Antinouksen rakastajaa Hadrianusta ei romaanissa mainita lainkaan, vaan päähenkilön sensuaalisuus ja seksuaalisuus esitetään tämän omien mietteiden kautta. Antinouksen katsellessa miespuolisen jumalhahmon Apollon patsasta kuvauksessa on esteettistä erotiikkaa:

”Näkee kohotetun käsivarren kaarean solevan muodon ja polven hoikan ja kimmoisan pyörön, näkee vyötäisten valmiin ja notkean ympärystän, ja jalkojen joustavan kiinteän kimmon, ja tuntee joka jäsenessään itsensäkin notkeana ja täydellisenä.”

Vähän tämän jälkeen Afroditen, naispuolisen jumalhahmon kuvaa katsoessaan Antinouksen mietteet ovat samansuuntaisia:

”Katsoo olkapääsi kiinteätä hyväilevää täydellisyyttä, katsoo rintasi kukkuloiden puhdasta kaareuvaa muotoa, seuraa silmillään vyötäistesi kiinteänä ja hienona pyöreyvää ympärystää, ja niin loistat ihmiseen kuin täysiloistoisen kauneuden armahtavana aurinkona.”

Antinouksen päähenkilö on symbolistis-dekadentille kirjallisuudelle tyypillisesti vieraantunut ja sisäänpäin kääntynyt androgyyni. Antinousta voi luonnehtia narsistiseksi: minän, toisen ja ympäristön rajat häilyvät.  Antinouksen hahmo perustuukin myyttiin Narkissoksesta, joka on jäävä onnettomaksi tavoitellessaan paratiisia. Uneksiminen ylläpitää narsistista unelmaa ja pysähtyminen merkitsee melankolian syvenemistä.

Myös dekadentti hahmo vajoaa apatiaan merkitysten katoamisen myötä, ja apatia voi muuttua aggressioksi muita tai itseä kohtaan. Antinouksen apaattisuus ja melankolian syveneminen tulee kertomuksessa esiin katseen kautta. Hän istuu, katselee ja miettii, eikä lukijaa aina informoida, onko ajatusten taustalla todellisia tapahtumia. Joka tapauksessa sivu sivulta Antinouksen mielentila mustenee ja hän ikään kuin väistämättä etenee kohti kohtaloaan.

”Silmänsä, kun hän katsoo sinne metsien väriin, suurenevat ja tummenevat hetkittäin äkillisesti ja samassa puhkee rinnastaan pidättyvä huokaus, kuin olisi hänessä puhkeemassa halu hälvetä itsestään siksi kaikeksi ympärillä.”

Volter Kilven romaanin Antinouksella on henkilöhahmona yhteisiä piirteitä vuosisadanvaihteen kirjallisuuden dandy-hahmon kanssa. Dandylle tyypillistä on ikävystyminen, hän nauttii sulautuessaan väkijoukkoon, ollessaan keskipisteessä, mutta silti ulkopuolella. Dandyn intohimona on erottautuminen, ja dandyismi on rappion aikojen ”sankaruuden leimahdus”, se on ”laskevan auringon melankolinen tähti”. Dandyt olivat useimmiten heteroseksuaalisia, mutta dandyn persoonan ja luonteen kaksijakoisuus ikään kuin sallii jonkin toisen kätkemisen, viehättävän ja pelottavan, tutun ja oudon toisiinsa sulautumisen. Nykyajan termein dandyt ovat marginaalissa.

Vesi ja korkeus ovat oleellisia elementtejä Volter Kilven tekstissä. Vesi voidaan lukea myös teoksen seksuaalisten jännitteiden ja vapautumisen kaipuun metaforana. Suurin osa romaanin vesi-mainintoja kuvaavat tyyntä, staattista ja pelikuvan katselun mahdollistavaa vedenpintaa. Kuitenkin veden liikkeessä on myös seksuaalista kuvastoa.

”Antinous katsoo ja katsoo vedensuihkeeseen, joka nousee ja nousee ja sitten pisartelee veden helminä alas. Ajatuksensa tuntuvat tuudittuvan, jokainen helähtävä vedenhelmi näyttää ikään kuin leppeyttävän hänen uuteen sulaneempaan ajatukseen.”

Korkeus kuvastuu usein taivasta vasten ja luo voimakkaan vaikutelman tarpeesta vapautua ja nousta itsekin kohti korkeuksia. Temppelien pilarit nousevat ihmisten edessä, ja ennen traagista loppuaan Antinous on Egyptissä omissa korkeuksissaan pyramidin huipulla. Vesielementti toistuu niinikään jo Narkissos-myytin kautta, mutta vesi on läsnä myös temppelikuvauksissa, ja loppunsa Antinous kohtaa vajoamalla veden pinnan alle.

Volter Kilpi: Antinous (1903 Otava, 122 s)
Teksti on kirjallisuuden kurssin teoria-analyysiharjoitus. Arvostelun jälkeen olen lyhentänyt tekstiä, mutta jättänyt pääosan analyysistäni ja tulkinnoistani ennalleen. Olen poistanut teoriaosuuksien lisäksi tekstin lomassa olleet lähdeviittaukset luettavuuden parantamiseksi

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…