Siirry pääsisältöön

Tammikuun 2018 suositukset


Jenni Räinä & Vesa Ranta: Reunalla ja Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla

Paul Auster: 4321 (2017 Tammi, suom. Ilkka Rekiaro, 1141 s)
Niin kovasti toivoin, että Auster olisi noussut vuosien suvannostaan, palaisi huipputeostensa tasolle ja kruunaisi uransa, kuten kansilehti lupaili.
Hän rakentaa Archie Fergusonin henkilöä ja samalla kuvaa 1900-luvun Amerikasta pieteetillä; niin seikkaperäisesti, että liian usein lipsuu pitkäveteisen puolelle. On kirjailijan taitoa pitää rinnakkain kasassa neljää toisistaan poikkeavaa, mutta samankaltaista Archie Ferguson -tarinaa.
Auster käyttää 1141 sivusta ison osan kuvatessaan yhden 1947 syntyneen juutalaistaustaisen newyorkilaisen kirjoittajan uran alkuvaiheita ja kirjallisuudenopiskeluja kertoen siis itsestään, summaten uransa. 4321 on hyvä tarina, hyvin kirjoitettu, mutta aika raskas lukukokemus. Ihan loppu – viimeiset kahdeksan sivua – ovat Austeria parhaimmillaan. Ne paljastavat paitsi logiikan kirjan nimen takana myös summaavat edelliset 1133 sivua. Sivut ovat älykkäät, syvälliset ja elämänfilosofiset, ja samanaikaisesti yksinkertaiset, arkiset ja tunteikkaat. Ne muistuttavat, miksi miehen tekstiin aikanaan ihastuin. Jos tämä oli tässä, niin kiitos ja kumarrus.



Miki Liukkonen: O (2017 WSOY, 858 s)
Vaikutelmani ennen lukemisen aloittamista oli, että hommassa on taiteellisen brassailun makua, eikä se varsinaisesti lievittynyt Miki Liukkosen julkisten esiintymisten myötä. Viittaukset ja vertailut David Foster Wallacen Infinite Jestiin samanaikaisesti kiehtoivat ja pelottivat. Vaan niinpä kävi, että nyt ymmärrän, ainakin suurimman osan. O ei ole nolla eikä oo. Se on kierros, toisto, rundi, luuppi, spiraali, loputtomien riippuvuus- ja viittausketjujen kuva, Miki Liukkosen noitaympyrä.
O on kirja neurootikoista, ja siinä on mahtavia kohtauksia, mutta juonivetoisen romaanin etsijän on parempi jatkaa etsimistä. Liukkonen kuvaa omituisia sosiaalisia tilanteita ja mekanismeja ja tavoittaa ainutlaatuisen hienosti meitä ympäröivän alati voimistuvan kohinan. Voi tietysti olla sitä mieltä, että tämän kaiken olisi voinut kertoa kolmessasadassakin sivussa ja miksei, mutta silloin ei mitenkään olisi ehtinyt kertoa tätä kaikkea juuri tällä tavalla.
O olisi täysien pisteiden suoritus, jos taso säilyisi koko 858 sivun matkan. Ei säily, mutta esimerkiksi neuroosien kuvaukset ja netin ääreen syntyneen sukupolven analyysit osoittavat Liukkosen kuuluvan mestariluokkaan.

Miguel de Unamuno: Pyhän miehen uhri (1931 Kirjapaja, suom. 1983 Taina Hämäläinen)
Pieni hieno espanjalainen kertomus uskonnollisesta kylästä ja sen papista. Isä Manuel on oman uskonsa epäilyksen kiirastulessa, mutta haluaa ylläpitää vanhurskas kyläyhteisön jäsenten uskoa ja toivoa. Amerikasta palaava maallistunut kyläläinen lietsoo Manuelin sisäistä taistelua entisestään. Löysin kirjan Toivoa kirjallisuuden –sarjasta Jaakko Heinimäen kiinnostavasti esittelemänä.

Kuva 1: Miki Liukkonen ja Taru Torikka Suuressa hesalaisessa kirjakerhossa 2017
Kuva 2: Paul Auster ja Baba Lybeck Ateneum livessä 2017

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…