En tiedä, mistä se johtuu, mutta Simpanssin kauneus maistui, näytti ja tuntui länsisaksalaiselta 1970-luvulta. Miksei sellainen voisi olla hyväkin asia ja houkutteleva elementti kirjassa, mutta tämä lukukokemus oli tunkkainen ja vanhahtava.
Simpanssin kauneus kertoo Klaus Jungista, joka opinnäytetyössään tekemän väärennöksen myötä suistuu elämässä sivuun. Jung työskentelee väkivaltaisessa orjatyösuhteessa ja vapauduttuaan viettää elämäänsä petollisessa parisuhteessa ajautuen lopulta tuhoon. Jung on yksinäinen ja lannistettu automaattiasentaja, jonka elämän ovat vallanneet tyhjyys ja pettymys.
”Kaikki, mikä tuntui jo paljastuneen hänelle, muuttui jälleen epävarmaksi ja alkoi hajota, ja hän tunsi menettävänsä jälleen sisäisen ryhtinsä. Hän ei kyennyt enää ajattelemaan, sekava, erilleen pyrkivä, tyhjä levottomuus oli tullut ajattelun tilalle käsien ja jalkojen jatkaessa liikettään konemaisen tasaisesti.”
Klaus Jung käy läpi elämänsä mysteereitä ja hänelle tapahtuneita asioita. Siirtymät ovat nopeita, ja kirjan neljästä luvusta jokainen on omistettu eri elämänvaiheelle. Tästä huolimatta siirtymät tuntuivat liian äkillisiltä, eikä kirjasta muodostunut ehjää kokonaisuutta. Vieraantumisen, elämään pettymisen ja putoamisen kuvauksesta olisi saanut irti paljon enemmänkin, mutta aina kun alkuun päästiin, siirryttiin heti eteenpäin. Lukukokemuksesta tuli levoton, mikä saattoi olla kirjailijan tarkoituskin ja tavallaan teeman mukainen.
Kirjan kantaviksi aiheiksi nousivat vieraantuneisuus, oman elämän odottaminen ja sekä eksistentiaalinen oman itsen kadottaminen. Wellershoff tarkastelee niitä päähenkilön voimakkaan negatiivisen itsesuggestion kautta. Jung inhoaa itseään ja pelkää muita ihmisiä. Kirjailijan ilmaisutapa on ruma ja inhorealistinen – itsemurhista, onnettomuuksista ja masturbaatiosta hän kertoo seikkaperäisesti.
”Päivät kuluivat hitaasti, ja kun ne olivat ohitse, ne hävisivät jälkiä jättämättä, kuin näkymätön, väritön, mauton aine, joka kulki hänen lävitseen koskettamatta häntä. Hän eli vain niin kauan kuin toisin määrättiin. –– joten hän ei voinut muuta kuin odottaa ja jättäytyä katoavien päivien tyhjyyden varaan.”
Joku teoksessa tökki vastaan. Kirjassa on paljon viisaita ja osuvia lauseita, joita pysähtyi maistelemaan ja näinkin erikoinen ja omaperäinen tarina on aina kiinnostava. Mutta kun kielellisesti romaani on vanhentunut ja liian monet vertaukset ja kielikuvat kömpelöitä, jäi lukukokemus etäiseksi.
”Haavojaan ei sopinut näyttää kenellekään, ellei halunnut, että joku koskisi niihin. Moisia heikkouksia hän ei ollut enää myöhemmin sallinut itselleen, hänen oli täytynyt oppia, hitaasti.”
Dieter Wellershoff: Simpanssin kauneus (1977 Tammi, suomentanut Markku Mannila, 245 s)
Kommentit
Lähetä kommentti