Siirry pääsisältöön

Dieter Wellershoff: Simpanssin kauneus


En tiedä, mistä se johtuu, mutta Simpanssin kauneus maistui, näytti ja tuntui länsisaksalaiselta 1970-luvulta. Miksei sellainen voisi olla hyväkin asia ja houkutteleva elementti kirjassa, mutta tämä lukukokemus oli tunkkainen ja vanhahtava.

Simpanssin kauneus kertoo Klaus Jungista, joka opinnäytetyössään tekemän väärennöksen myötä suistuu elämässä sivuun. Jung työskentelee väkivaltaisessa orjatyösuhteessa ja vapauduttuaan viettää elämäänsä petollisessa parisuhteessa ajautuen lopulta tuhoon. Jung on yksinäinen ja lannistettu automaattiasentaja, jonka elämän ovat vallanneet tyhjyys ja pettymys.

”Kaikki, mikä tuntui jo paljastuneen hänelle, muuttui jälleen epävarmaksi ja alkoi hajota, ja hän tunsi menettävänsä jälleen sisäisen ryhtinsä. Hän ei kyennyt enää ajattelemaan, sekava, erilleen pyrkivä, tyhjä levottomuus oli tullut ajattelun tilalle käsien ja jalkojen jatkaessa liikettään konemaisen tasaisesti.”

Klaus Jung käy läpi elämänsä mysteereitä ja hänelle tapahtuneita asioita. Siirtymät ovat nopeita, ja kirjan neljästä luvusta jokainen on omistettu eri elämänvaiheelle. Tästä huolimatta siirtymät tuntuivat liian äkillisiltä, eikä kirjasta muodostunut ehjää kokonaisuutta. Vieraantumisen, elämään pettymisen ja putoamisen kuvauksesta olisi saanut irti paljon enemmänkin, mutta aina kun alkuun päästiin, siirryttiin heti eteenpäin. Lukukokemuksesta tuli levoton, mikä saattoi olla kirjailijan tarkoituskin ja tavallaan teeman mukainen.

Kirjan kantaviksi aiheiksi nousivat vieraantuneisuus, oman elämän odottaminen ja sekä eksistentiaalinen oman itsen kadottaminen. Wellershoff tarkastelee niitä päähenkilön voimakkaan negatiivisen itsesuggestion kautta. Jung inhoaa itseään ja pelkää muita ihmisiä. Kirjailijan ilmaisutapa on ruma ja inhorealistinen – itsemurhista, onnettomuuksista ja masturbaatiosta hän kertoo seikkaperäisesti.

”Päivät kuluivat hitaasti, ja kun ne olivat ohitse, ne hävisivät jälkiä jättämättä, kuin näkymätön, väritön, mauton aine, joka kulki hänen lävitseen koskettamatta häntä. Hän eli vain niin kauan kuin toisin määrättiin. –– joten hän ei voinut muuta kuin odottaa ja jättäytyä katoavien päivien tyhjyyden varaan.”

Joku teoksessa tökki vastaan.  Kirjassa on paljon viisaita ja osuvia lauseita, joita pysähtyi maistelemaan ja näinkin erikoinen ja omaperäinen tarina on aina kiinnostava. Mutta kun kielellisesti romaani on vanhentunut ja liian monet vertaukset ja kielikuvat kömpelöitä, jäi lukukokemus etäiseksi.

”Haavojaan ei sopinut näyttää kenellekään, ellei halunnut, että joku koskisi niihin. Moisia heikkouksia hän ei ollut enää myöhemmin sallinut itselleen, hänen oli täytynyt oppia, hitaasti.”

Dieter Wellershoff: Simpanssin kauneus (1977 Tammi, suomentanut Markku Mannila, 245 s)


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…