Siirry pääsisältöön

Autiot paikat

Hyvät lukukokemukset seuraavat toisiaan, välillä osuu kohdalle erinomaisiakin. Mutta harvemmin tekee kirjan kannen suljettua mieli matkustaa – ellei peräti muuttaa – Huippuvuorille, Detroitiin tai Oijärvelle.

Jenni Räinä & Vesa Ranta: Reunalla. Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä. 2017 Like, 262 s.

Reunaseutujen rappiota voi tarkastella esteettisesti, ja tyhjentyneet tanssilavat näyttävät kauniilta, mutta vakavampi asia on tietenkin se, että monelle välttämättömät peruspalvelut ovat satojen kilometrien päässä. Hyvinvointivaltio on hyvin kaukana, kuntaliitosten myötä yhä etäämmällä.

Koulun aloitti viime vuonna yksi oppilas, tänä vuonna samoin, mutta nyt näyttää siltä, että kylällä on syksyllä 2019 neljä ekaluokkaista. On päästy koululaisten loma-aikojen ilmaisen joukkoliikenteen piiriin, mutta kylän bussilinjan kulkeminen on päätetty keskeyttää juuri koulujen loma-aikoina. Syy Pekan sietämättömään päänsärkyyn ei ole selvinnyt vielä toisellakaan terveysasemakäynnillä. ”Ne on saaneet kunnilta niin kovat nootit, ettei ketään saa laittaa sinne, ettei tule kuluja.”

”Iin Oijärvellä sijaitsevaa taloa ympäröi ennen juhlava tummanvihreä kuusimetsä, joka on nyt pinoina talon vieressä odottamassa hakemista. Lohduton näky on tyypillinen syrjäkylillä: tyhjä talo, jonka ympäriltä perikunta on lopulta hakkauttanut vielä kotimetsän.”

Koskettavimpia eivät kuitenkaan ole korpimökit ja rintamamiestalot, vaan kerrostalot, joista kunnan huoltoyhtiö on lopulta katkaissut lämmityksen. Rivitalot, jotka hukkuvat koskemattomiin hankiin. Ne ovat rakennuksia ja tiloja, joiden piti edelleen olla käyttökelpoisia ja tarpeellisia. Ikkunat ovat nykyaikaiset, maalipinta toistaiseksi virheetön ja lumen ja jään peittämä peltikatto todennäköisesti kiiltää vielä.

Maailman väistämätöntä muuttumista voi olla vaikea niellä, jos perinteet ovat tärkeitä ja jos omaksi tehtäväksi sukupolvien ketjussa on tullut ratkaisu, hylätäkö kotitila vai jäädä sinne. Paikalle, mihin suvun esivanhemmat muuttivat vuonna 1799.

Syrjäkylien tyhjenemiselle saattaa olla elinkeinopoliittisten perusteiden lisäksi myös inhimillisiä syitä. ”Olen paha suustani ja epäsiveellinen kun minulla on ollut useampi mies täällä asumisen aikana. Olen jonkinlainen noita tässä yhteisössä. Kaikissa primitiivisissä yhteisöissä on oltava pahan ja synnin ruumiillistuma, johon voidaan heijastaa se kaikki, mitä itsessä ei toivota olevan.”

Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla. Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille. 2016 Teos, 209 s.
Vehkoon kirja liikkuu suuren maailman kuviossa. Doelin kylä jää Antwerpenin sataman loputtoman konttivarastomaan tarpeen alle. Huippuvuorilla sijaitsevan venäläiskaupungin Piramidan autiot tiilitalot säilyvät kylmyyden ja kuivuuden ansiosta antiikin raunioita paremmin. Vehkoon näkökulmana on kertoa romahtaneista talouksista, tietoisesti hylätyistä ja suljetuista rakennuksista, jopa kokonaisista kaupungeista. Tyhjinä ja autoina ne paljastavat oman mielettömyytensä paremmin kuin asuttuina: maailman pohjoisin Lenin-patsas, 18-kerroksinen mielipuolisesti sijoitettu rautatieasema, mainos jonka mukaan saat kahvin kaupan päälle, jos ostat pilvenpiirtäjän.
Detroit on oma lukunsa. Omakotitalojen huutokaupat alkavat 1000 dollarista ja yhtä paljon maksaa autovakuutus varkausturvalla kuukaudeksi. Halvimpien talojen ostaja joutuu sitoutumaan nykyasukkaiden häätämiseen.

Detroitilla on kuitenkin paljon toivoa. Siellä versovat uudenlainen kaupunkikulttuuri, ruoan tuottamisen urbaanit tavat, pyöräily ja kävely. Kaupungissa pitää tehdä isoja infrastruktuuripäätöksiä, tyhjennettävä alueita, lakkautettava ylläpitoa ja purettava kaupunginosia.

Ajatus, ettei jälkiteollisesta romahtaneesta Detroitista koskaan enää tule miljoonakaupunkia, on viehättävä. Kun väestömäärä on pienentynyt, fyysistä kaupunkiakin voi pienentää, ja ehkä jopa parantaa. Detroit siirtyy vähitellen ihmisten haltuun. Entisessä Motor Cityssä järjestetään suuria pyöräilytapahtumia, joissa kierrellään suurkaupungin katuja ja otetaan niitä vähitellen haltuun ilman väkivallan pelkoa tai moottorien melua.

Syrjäseutujen kokonaan tyhjentyneet paikkakunnat ovat aavekaupunkeja. Kuvaan kuuluu, usein rappioon viehättyneitä turisteja varten lavastetusti, että kaikki on jäänyt ennalleen, vain ihmiset ovat poistuneet. Ne ovat urbaaneja ja modernejakin, mutta syrjässä ja hylättyjä. Jonakin päivänä Piilaaksostakin on tuleva sietämättömien olosuhteiden paikka. Kuivunut aavikko, jossa käydään katsomassa Applen, Facebookin ja Googlen autioita toimitiloja.

Rappion estetiikka on välitila, ei enää elossa, ei vielä kadonnut.

Kuvat:
Råsundan purettu stadion Tukholmassa
Reunalla-teoksen kansi
Oulun seudun karttaa (Räinän ja Rannan teoksesta)
Autiopaikoilla-teoksen kansi
Detroitin hylätty asema (Vehkoon teoksesta)
Hylätty talo maantien varressa





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…