Siirry pääsisältöön

Autiot paikat

Hyvät lukukokemukset seuraavat toisiaan, välillä osuu kohdalle erinomaisiakin. Mutta harvemmin tekee kirjan kannen suljettua mieli matkustaa – ellei peräti muuttaa – Huippuvuorille, Detroitiin tai Oijärvelle.

Jenni Räinä & Vesa Ranta: Reunalla. Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä. 2017 Like, 262 s.

Reunaseutujen rappiota voi tarkastella esteettisesti, ja tyhjentyneet tanssilavat näyttävät kauniilta, mutta vakavampi asia on tietenkin se, että monelle välttämättömät peruspalvelut ovat satojen kilometrien päässä. Hyvinvointivaltio on hyvin kaukana, kuntaliitosten myötä yhä etäämmällä.

Koulun aloitti viime vuonna yksi oppilas, tänä vuonna samoin, mutta nyt näyttää siltä, että kylällä on syksyllä 2019 neljä ekaluokkaista. On päästy koululaisten loma-aikojen ilmaisen joukkoliikenteen piiriin, mutta kylän bussilinjan kulkeminen on päätetty keskeyttää juuri koulujen loma-aikoina. Syy Pekan sietämättömään päänsärkyyn ei ole selvinnyt vielä toisellakaan terveysasemakäynnillä. ”Ne on saaneet kunnilta niin kovat nootit, ettei ketään saa laittaa sinne, ettei tule kuluja.”

”Iin Oijärvellä sijaitsevaa taloa ympäröi ennen juhlava tummanvihreä kuusimetsä, joka on nyt pinoina talon vieressä odottamassa hakemista. Lohduton näky on tyypillinen syrjäkylillä: tyhjä talo, jonka ympäriltä perikunta on lopulta hakkauttanut vielä kotimetsän.”

Koskettavimpia eivät kuitenkaan ole korpimökit ja rintamamiestalot, vaan kerrostalot, joista kunnan huoltoyhtiö on lopulta katkaissut lämmityksen. Rivitalot, jotka hukkuvat koskemattomiin hankiin. Ne ovat rakennuksia ja tiloja, joiden piti edelleen olla käyttökelpoisia ja tarpeellisia. Ikkunat ovat nykyaikaiset, maalipinta toistaiseksi virheetön ja lumen ja jään peittämä peltikatto todennäköisesti kiiltää vielä.

Maailman väistämätöntä muuttumista voi olla vaikea niellä, jos perinteet ovat tärkeitä ja jos omaksi tehtäväksi sukupolvien ketjussa on tullut ratkaisu, hylätäkö kotitila vai jäädä sinne. Paikalle, mihin suvun esivanhemmat muuttivat vuonna 1799.

Syrjäkylien tyhjenemiselle saattaa olla elinkeinopoliittisten perusteiden lisäksi myös inhimillisiä syitä. ”Olen paha suustani ja epäsiveellinen kun minulla on ollut useampi mies täällä asumisen aikana. Olen jonkinlainen noita tässä yhteisössä. Kaikissa primitiivisissä yhteisöissä on oltava pahan ja synnin ruumiillistuma, johon voidaan heijastaa se kaikki, mitä itsessä ei toivota olevan.”

Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla. Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille. 2016 Teos, 209 s.
Vehkoon kirja liikkuu suuren maailman kuviossa. Doelin kylä jää Antwerpenin sataman loputtoman konttivarastomaan tarpeen alle. Huippuvuorilla sijaitsevan venäläiskaupungin Piramidan autiot tiilitalot säilyvät kylmyyden ja kuivuuden ansiosta antiikin raunioita paremmin. Vehkoon näkökulmana on kertoa romahtaneista talouksista, tietoisesti hylätyistä ja suljetuista rakennuksista, jopa kokonaisista kaupungeista. Tyhjinä ja autoina ne paljastavat oman mielettömyytensä paremmin kuin asuttuina: maailman pohjoisin Lenin-patsas, 18-kerroksinen mielipuolisesti sijoitettu rautatieasema, mainos jonka mukaan saat kahvin kaupan päälle, jos ostat pilvenpiirtäjän.
Detroit on oma lukunsa. Omakotitalojen huutokaupat alkavat 1000 dollarista ja yhtä paljon maksaa autovakuutus varkausturvalla kuukaudeksi. Halvimpien talojen ostaja joutuu sitoutumaan nykyasukkaiden häätämiseen.

Detroitilla on kuitenkin paljon toivoa. Siellä versovat uudenlainen kaupunkikulttuuri, ruoan tuottamisen urbaanit tavat, pyöräily ja kävely. Kaupungissa pitää tehdä isoja infrastruktuuripäätöksiä, tyhjennettävä alueita, lakkautettava ylläpitoa ja purettava kaupunginosia.

Ajatus, ettei jälkiteollisesta romahtaneesta Detroitista koskaan enää tule miljoonakaupunkia, on viehättävä. Kun väestömäärä on pienentynyt, fyysistä kaupunkiakin voi pienentää, ja ehkä jopa parantaa. Detroit siirtyy vähitellen ihmisten haltuun. Entisessä Motor Cityssä järjestetään suuria pyöräilytapahtumia, joissa kierrellään suurkaupungin katuja ja otetaan niitä vähitellen haltuun ilman väkivallan pelkoa tai moottorien melua.

Syrjäseutujen kokonaan tyhjentyneet paikkakunnat ovat aavekaupunkeja. Kuvaan kuuluu, usein rappioon viehättyneitä turisteja varten lavastetusti, että kaikki on jäänyt ennalleen, vain ihmiset ovat poistuneet. Ne ovat urbaaneja ja modernejakin, mutta syrjässä ja hylättyjä. Jonakin päivänä Piilaaksostakin on tuleva sietämättömien olosuhteiden paikka. Kuivunut aavikko, jossa käydään katsomassa Applen, Facebookin ja Googlen autioita toimitiloja.

Rappion estetiikka on välitila, ei enää elossa, ei vielä kadonnut.

Kuvat:
Råsundan purettu stadion Tukholmassa
Reunalla-teoksen kansi
Oulun seudun karttaa (Räinän ja Rannan teoksesta)
Autiopaikoilla-teoksen kansi
Detroitin hylätty asema (Vehkoon teoksesta)
Hylätty talo maantien varressa





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämön loppu

”Jonkin aikaa järkytys jähmetti koulun ja koko Seudun. Mutta meni sitten ohi, mikä oli melkein vielä järkyttävämpää. Aika nopeasti, unohtui nopeammin kuin amerikkalainen tyttö konsanaan.”

Monika Fagerholmin romaanit Amerikkalainen tyttö (2005 Teos) ja Säihkenäyttämö (2009 Teos) muodostavat kaksiosaisen teosparin Säihkenäyttämön loppu. Olen eri mieltä esittelytekstien kanssa siitä, että kirjat ovat itsenäisiä osia. Ne voi kyllä lukea erillään, mutta silloin lukija jää mielestäni oleellisesta vaikutuksesta paitsi. Etenkään Säihkenäyttämöä ei kannata lukea ilman tai ennen Amerikkalaista tyttöä.

Alkuasetelmassa amerikkalainen tyttö Eddie kuolee vuonna 1969 pienessä kyläyhteisössä fiktiivisellä Seudulla. Tarina seuraa Eddieen kiintyneiden Björnin ja Bengtin kohtaloita, ja pääosaan nousee myös nuorten Sandran ja Doriksen ystävyys ja rakkaus. Vuosikymmeniä myöhemmin valokeilassa ovat edelleen Eddien kuoleman aikaiset tapahtumat ja osin samat henkilöt, mutta myös seuraavan sukupolven kivut j…