Siirry pääsisältöön

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni



Turkkilainen Nobel-kirjailija Orhan Pamuk kirjoitti tätä uusinta romaaniaan kuusi vuotta. Työ on varmasti ollut valtava, olkoonkin että Pamuk kirjoittaa kaupungista, joka on ollut hänen kotinsa yli 60 vuotta. Kummallisen mieleni lukeminenkaan ei ole ihan keveimmästä päästä. Sivuja on lähes 800, alussa on selventävä sukupuu, lopussa fiktiivisten ja todellisten tapahtumien kronikka sekä vielä viisisivuinen henkilöhakemisto.

Kummallinen mieleni etenee alkulukujen jälkeen kronologisesti vuodesta 1968 vuoteen 2012. Pääasiallisena paikkana on Istanbul, mutta tapahtumat sijoittuvat myös henkilöiden kotiseudulle, köyhälle Beysehirin alueelle Turkin maaseudulla.

Kuvatun neljän vuosikymmenen aikana Istanbul muuttuu perusteellisesti, sen väkiluku kasvaa kymmenellä miljoonalla. Perinteisten asuinalueiden matalat talot puretaan ja korvataan pikavauhdilla pystytetyillä kerrostaloilla. Sähköjä vedetään, siltoja rakennetaan ja metrotunneleita kaivetaan.

Tapahtumien kulku on sinällään yksinkertainen. Päähenkilö Mevlut syntyy maaseudulla, mutta lähtee suuren muuton mukana isänsä kanssa Istanbuliin hakemaan töitä ja elantoa. Mevlut, tavallinen ja rehellinen mies, ryhtyy katukauppiaaksi ja kotiutuu pääkaupunkiin. Mevlut avioituu kotikylän tytön Rayihan kanssa ja perustaa perheen. Vähitellen lähes koko suku on muuttanut Istanbuliin.
”Jotta tarinamme tulisi oikein ymmärretyksi, aion aina silloin tällöin muistuttaa lukijoitani näistä Mevlutin kahdesta peruspiirteestä, poikamaisista kasvoista ja siitä, että naisten mielestä hän oli hauskannäköinen paitsi nuorena myös vielä neljänkymmenen ikävuoden jälkeen. Kun taas Mevlutin alituisesta toiveikkuudesta ja hyväntahtoisuudesta – tai joidenkin mielestä sinisilmäisyydestä – minun ei tarvitse teitä muistuttaa, sillä nämä ominaisuudet tulette itsekin huomaamaan.”
Pamukin ulkopuolinen kertoja kertoo tapahtumia pääosin Mevlutin kautta. Jokaisessa luvussa ääneen pääsee kertojana myös kyseisessä tarinakohdassa mukana oleva henkilö. Ratkaisu toimii ja luo kerrontaan vivahteita. Pamukin teksti on erittäin hyvää ja Tuula Kojon käännöstä miellyttävä lukea.

Kummallinen mieleni kertoo pienestä ja tavallisesta ihmisestä vaikeassa ajassa ja paikassa. Pamuk on – yksityiskohtien kirjaamisessa tinkimättä – vienyt Istanbulin kehityksen henkilöiden tasolle. Kaupunki muuttuu, modernisoituu, kaupallistuu ja Turkin viime vuosien kehityksestä huolimatta myös länsimaistuu.

Romaanin iso teema on siirtolaisuus ja elämän löytyminen uusista oloista. Mevlut kuuluu lähes koko elämänsä ajan köyhimpään katukaupustelijoiden luokkaan ja siinä ammatissa hän myös mieluiten elantonsa hankkisi. Bozan – perinteisen turkkilaisen juoman – myyminen kadulta ei vaan enää onnistu korkeisiin kerrostaloihin, joissa ihmiset olohuoneissaan katsovat televisiota. Ääni ei kanna eikä myyntikoria saa hilattua ihmisten ikkunoista.
”Kun taas silloin kun meni naimisiin Rayihan kanssa ja oli onnellinen, Mevlut luuli, ettei kaupunki koskaan muuttuisi, että hän kaduilla raataessaan kyllä löytäisi oman paikkansa, johon oppisi sopeutumaan. Niin itse asiassa kävikin. Mutta kun Istanbuliin oli viimeisten neljän vuosikymmenen aikana muuttanut hänen laillaan kymmenen miljoonaa muutakin ihmistä, jotka kaikki olivat hänen laillaan löytäneet sieltä itselleen oman sopukan, kaupunki oli muuttunut tyystin toiseksi.”
Orhan Pamuk on huolissaan kotimaansa kehityksestä. Hän on kirjoittanut Kummalliseen mieleeni Turkin lähihistorian käänteitä ja käynyt Mevlutin kautta läpi myös kadotettua maailmaa. Jogurttikauppiaat varmasti värittäisivät minkä tahansa kaupungin katukuvaa, mutta toivottavasti Turkkikin pääsee joskus eroon Pamukin kuvaamista naimajärjestelyistä.

Kirja on hyvin realistisen oloinen kehityskertomus, jonka henkilökuvaus on ensiluokkaista. Kummallinen mieleni kantaa sivuillaan montaa viestiä, ehkä hieman liiankin montaa, koska tarina uhkasi keskivaiheilla hukkua mikro- ja makrotason yksityiskohtiin.

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni (2014 Tammi, suom. 2017 Tuula Kojo, 763 s).

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…