Siirry pääsisältöön

Kesäkuussa 2017 luetut


Suosituksiksi nousevat

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964 Gummerus, 229 s).

Lukuvuoden toistaiseksi suurin yllätys. Mukan moderni klassikko on syvällinen ja lumoava ihmismielen kuvaus. Se kertoo lappilaisista Siskonrannan asukkaista ja heidän karusta elämästään, lemmenkipeydestä, uskonnon voimasta ja syyllisyydestä. Mukka kuvaa mestarillisesti pohjoisen luonnon kiertokulkua ja elinympäristön voimaa sekä kuvallistaa niiden avulla ihmismielen syövereitä.


Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (2016 Teos, 333 s).

Tarina seuraa Saaran ja Elisabethin suhdetta vuoden 1956 Töölössä. Teksti käy välillä sotavuosissa ja tapahtumat sijoittuvat myös Pariisiin, Tukholmaan ja Porvooseen. Kirjan isoina teemoina ovat ystävyys, rakkaus ja luottamus. Juoni on ehkä hieman turhan monisyinen, koska Parkkinen sisällyttää siihen kylmän sodan vakoojatarinaa, Natsi-Saksan rotuoppia sekä kustannusmaailman käänteitä. Se hieman tukahduttaa. Kirjan lukujen nimet ja osin kerrontakin rakentuu herkullisten reseptien varaan. Ruoissakin yleensä yksinkertaisempi on onnistuneempaa.





Lukukokemuksina säilyvät


Volter Kilpi: Suljetuilla porteilla (1938 Otava, 135 s).

Vanhan Volterin uran viimeiseksi jäänyt julkaisu ei ole helpoimmasta päästä. Lyriikkaa, aforismeja ja proosaa sekoittava kirjoituskokoelma on hyvin raamatullinen ja kohtalokas, ehkä pettynytkin.
”Syntyväisen itkunvaiker ihmislapsen ensiääni, surunsyömä silmäntuijo kuolevaisen viime katse: elämä vain välillä.”


Veijo Meri: Manillaköysi (1957 Otava, 172 s).

Meren moderni sotakirjaklassikko kertoo Joose Keppilän matkasta rintamalta kotilomalle. Joose salakuljettaa löytämänsä köyden mukanaan ylävartalonsa ympärille kiedottuna. Meren tarinan tapahtumat sijoittuvat sotilaita kuljettavaan junaan. Osa tekstistä on sotilaiden kertomia tarinoita rintamalta. Ne eivät olet sotakirjallisuuden perinteisimmästä päästä. Manillaköysi on monitulkintainen, absurdi tapahtumien sarja äärimmäisistä olosuhteista. Sotakirjaksi sitä on vaikea luonnehtia, pikemminkin ihmisluonnon persoonalliseksi, eksistentiaaliseksi kuvaukseksi.


Hannu Salama: Juhannustanssit (1964 Otava, 245 s).

Kirja ajalta, jolloin kansan yhteisellä lukukokemuksella oli nykyistä suurempi merkitys. Kohutut jumalanpilkkakohdat tuntuvat ainakin nykypäivän valossa kovin laimeilta ainakin suhteessa tuomittuun vankeusrangaistukseen. Onkohan kyse sittenkin siitä, että Juhannustanssit on kokonaisuutena ollut virallisille tahoille liikaa: jumalan ja papiston herjaa, vasemmistolaisuutta, työläisepiikkaa, siveyden pilkkaa, seksiä ja väkivaltaa.
Oli miten oli, Salaman romaani on kiinnostava. Se kertoo nimensä mukaisesta keskikesän juhlasta, jota ihmiset kokoontuvat viettämään 1950-luvun lopulla. Salaman teksti on kuin kollektiivista tajunnanvirtaa: tapahtumat soljuvat ja sekoittuvat toisiinsa, puheenparsi on kansantajuista, teksti siirtyy vilkkaasti ajassa, henkilöitä on paljon mutta he sulautuvat ikään kuin yhdeksi isoksi juhannusseurueeksi.



Unohduksiin painuvat

Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listan. Listassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen. 

Kaarlo Hänninen: Kiveliön karkurit (1923 WSOY, 184 s).

Saksalaisten sotavankien seikkailuja Lapin ja Pohjois-Suomen erämaissa, kertoo romaanin alaotsikko. Ryhmä ensimmäisen maailmansodan aikaisia sotilaita karkaa Murmanskin rataa rakentavalta venäläiseltä vankityöleiriltä. Suomen puolelle päästyään he löytävät Lapin asukkaista hengenheimolaisia ja aseveljiä, jotka auttavat ryhmän erämaiden halki Ruotsiin ja siitä edelleen kotiin. Kirjoittamisajankohdan poliittinen ilmapiiri vie tarinaa eteenpäin kantavammin kuin itse tapahtumat tai henkilökuvaus. Saksalaisia ihannoidaan lähes yhtä voimakkaasti kuin punaisia halveksutaan.


Maria Jotuni: Tohwelisankarin rouwa (1924 Otawa, 251 s).


”Kolminäytöksinen huwinäytelmä” kahden avioparin ja heidän palveluväkensä henkilösuhteista ja avioitumispyrkimyksistä. Liittoihin henkilöitä ajavat rakkauden lisäksi perimistoiveet, aviottomat lapset sekä naisten osalta pyrkimys saavuttaa kunniallinen ja turvattu asema yhteisössä. Näytelmässä on farssin piirteitä ja sitä oli mukava lukea, ajankuva ei ehkä välittynyt ihan niin tarkasti kuin olisin toivonut, ja nykypäivänä puraisee erilainen huumori kuin vuosisata sitten. Olin kuitenkin huvittunut osuvasta dialogista useamman kerran.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …