Siirry pääsisältöön

Kesäkuussa 2017 luetut


Suosituksiksi nousevat

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964 Gummerus, 229 s).

Lukuvuoden toistaiseksi suurin yllätys. Mukan moderni klassikko on syvällinen ja lumoava ihmismielen kuvaus. Se kertoo lappilaisista Siskonrannan asukkaista ja heidän karusta elämästään, lemmenkipeydestä, uskonnon voimasta ja syyllisyydestä. Mukka kuvaa mestarillisesti pohjoisen luonnon kiertokulkua ja elinympäristön voimaa sekä kuvallistaa niiden avulla ihmismielen syövereitä.


Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (2016 Teos, 333 s).

Tarina seuraa Saaran ja Elisabethin suhdetta vuoden 1956 Töölössä. Teksti käy välillä sotavuosissa ja tapahtumat sijoittuvat myös Pariisiin, Tukholmaan ja Porvooseen. Kirjan isoina teemoina ovat ystävyys, rakkaus ja luottamus. Juoni on ehkä hieman turhan monisyinen, koska Parkkinen sisällyttää siihen kylmän sodan vakoojatarinaa, Natsi-Saksan rotuoppia sekä kustannusmaailman käänteitä. Se hieman tukahduttaa. Kirjan lukujen nimet ja osin kerrontakin rakentuu herkullisten reseptien varaan. Ruoissakin yleensä yksinkertaisempi on onnistuneempaa.





Lukukokemuksina säilyvät


Volter Kilpi: Suljetuilla porteilla (1938 Otava, 135 s).

Vanhan Volterin uran viimeiseksi jäänyt julkaisu ei ole helpoimmasta päästä. Lyriikkaa, aforismeja ja proosaa sekoittava kirjoituskokoelma on hyvin raamatullinen ja kohtalokas, ehkä pettynytkin.
”Syntyväisen itkunvaiker ihmislapsen ensiääni, surunsyömä silmäntuijo kuolevaisen viime katse: elämä vain välillä.”


Veijo Meri: Manillaköysi (1957 Otava, 172 s).

Meren moderni sotakirjaklassikko kertoo Joose Keppilän matkasta rintamalta kotilomalle. Joose salakuljettaa löytämänsä köyden mukanaan ylävartalonsa ympärille kiedottuna. Meren tarinan tapahtumat sijoittuvat sotilaita kuljettavaan junaan. Osa tekstistä on sotilaiden kertomia tarinoita rintamalta. Ne eivät olet sotakirjallisuuden perinteisimmästä päästä. Manillaköysi on monitulkintainen, absurdi tapahtumien sarja äärimmäisistä olosuhteista. Sotakirjaksi sitä on vaikea luonnehtia, pikemminkin ihmisluonnon persoonalliseksi, eksistentiaaliseksi kuvaukseksi.


Hannu Salama: Juhannustanssit (1964 Otava, 245 s).

Kirja ajalta, jolloin kansan yhteisellä lukukokemuksella oli nykyistä suurempi merkitys. Kohutut jumalanpilkkakohdat tuntuvat ainakin nykypäivän valossa kovin laimeilta ainakin suhteessa tuomittuun vankeusrangaistukseen. Onkohan kyse sittenkin siitä, että Juhannustanssit on kokonaisuutena ollut virallisille tahoille liikaa: jumalan ja papiston herjaa, vasemmistolaisuutta, työläisepiikkaa, siveyden pilkkaa, seksiä ja väkivaltaa.
Oli miten oli, Salaman romaani on kiinnostava. Se kertoo nimensä mukaisesta keskikesän juhlasta, jota ihmiset kokoontuvat viettämään 1950-luvun lopulla. Salaman teksti on kuin kollektiivista tajunnanvirtaa: tapahtumat soljuvat ja sekoittuvat toisiinsa, puheenparsi on kansantajuista, teksti siirtyy vilkkaasti ajassa, henkilöitä on paljon mutta he sulautuvat ikään kuin yhdeksi isoksi juhannusseurueeksi.



Unohduksiin painuvat

Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listan. Listassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen. 

Kaarlo Hänninen: Kiveliön karkurit (1923 WSOY, 184 s).

Saksalaisten sotavankien seikkailuja Lapin ja Pohjois-Suomen erämaissa, kertoo romaanin alaotsikko. Ryhmä ensimmäisen maailmansodan aikaisia sotilaita karkaa Murmanskin rataa rakentavalta venäläiseltä vankityöleiriltä. Suomen puolelle päästyään he löytävät Lapin asukkaista hengenheimolaisia ja aseveljiä, jotka auttavat ryhmän erämaiden halki Ruotsiin ja siitä edelleen kotiin. Kirjoittamisajankohdan poliittinen ilmapiiri vie tarinaa eteenpäin kantavammin kuin itse tapahtumat tai henkilökuvaus. Saksalaisia ihannoidaan lähes yhtä voimakkaasti kuin punaisia halveksutaan.


Maria Jotuni: Tohwelisankarin rouwa (1924 Otawa, 251 s).


”Kolminäytöksinen huwinäytelmä” kahden avioparin ja heidän palveluväkensä henkilösuhteista ja avioitumispyrkimyksistä. Liittoihin henkilöitä ajavat rakkauden lisäksi perimistoiveet, aviottomat lapset sekä naisten osalta pyrkimys saavuttaa kunniallinen ja turvattu asema yhteisössä. Näytelmässä on farssin piirteitä ja sitä oli mukava lukea, ajankuva ei ehkä välittynyt ihan niin tarkasti kuin olisin toivonut, ja nykypäivänä puraisee erilainen huumori kuin vuosisata sitten. Olin kuitenkin huvittunut osuvasta dialogista useamman kerran.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…