Vierastilaa ei omasta puhelimestani löydy. Kustannustoimittaja Samuli Knuuti selitti sen tarkoittavan ominaisuutta, jonka voi kytkeä päälle, jotta muut voivat käyttää laitetta viestimiseen pääsemättä sen sisältöön. Tällainen eräänlainen rajoitettu todellisuuden kokemus, vieraantuneisuuden ja ulkopuolisuuden tunne oli oman Vierastila-lukemiseni ohjenuora. Oodissa järjestetyssä kirjallisuustilaisuudessa syyskuussa 2023 Knuuti kertoi myös kehottaneensa Liukkosta kirjoittamaan itsestään.
”Minä olen Renin varjo, aina taustalla, häivähdyksenä silmäkulmassa. Minä seuraan häntä kaikkialle mihin hän meneekin. Voisi sanoa, että olen pakkomielteinen.”
Ei Vierastila suoraan Liukkosesta kerro, mutta se on paljon autofiktiivisempi teos kuin mitä odotin. Toinen lukemiseni ohjenuora oli teosta aloittaessani: Ren ei ole Miki, eikä Miki ole kertomuksen minä (Tel). Pitkään kamppailin lukiessani sitä ajatusta vastaan, että teos kertoisi kirjailijan omasta todellisuudesta. Mutta tästä päähänpinttymyksestä oli luovuttava, periksi annettava viimeistään toisessa luvussa, eikä se ollut huono asia, koska pidän suuresti autofiktiivisestä kerronnasta.
Peruutetaan hetkeksi perusasioihin: juoneen ja henkilöihin. On (muun muassa) alkoholisoitunut (niin sanottu) keksijä Ren Dawn, joka elää perintörahojen turvin nykypäivän Helsingissä. Ren on treffeillä Anne(li)n kanssa, mutta kuten usein Renin deittailessa, alkoholi puuttuu tapahtumien kulkuun. Seuraavaksi juoni vie putkaan, terapeutin vastaanotolle ja Meksikoon. Viimeisimmän selittää Renin valtaava pakkomielteinen Anne(li)n stalkkaamisen tarve. Sillä aikaa toisaalla, eli Helsingissä, terapeutti löydetään murhattuna. Nämä kertomuksen pääpiirteiset tapahtumat kerrotaan kolmannessa persoonassa Renille tapahtuvina asioina, ja myöhemmin teoksessa niistä osa kerrotaan uudestaan, toisin silmin.
Vierastila on Renille tunne olemisesta ”mukana näytelmässä, jonka narratiivi on hänelle vieras, epäilyttävä ja harhaanjohtava.” Myös lukijana minun oli vaikea saada kiinni kertomuksesta. Esimerkiksi henkilöitä on vähintäänkin maininnan tasolla paljon, ja useiten esiintyvistä sivuhenkilöistä yhden oikeasta nimestä ei ole varmuutta, toinen on kuollut, kolmas vaihtanut sukupuoltaan ja neljättä kuvataan ”kuvitelluksi puoskariksi” tai ”huijaavaksi konsultiksi”.
Kertomuksen minä, Tel, on henkilöhahmo, jonka kautta esitettyä autofiktiivistä kerrontaa on julkisuudessa tulkittu eniten Liukkosen itsensä ajatuksiksi. Vastasi tämä todellisuutta tai ei, joka tapauksessa hahmo on kirjailija. Hän tunnustautuu tirkistelijäksi, enkä tiedä, onko kertojan kaikkitietävyyttä mahdollista enempää korostaa kuin laittaa hänet asentamaan tarkkailukamerat Renin asuntoon ja tämän terapeutin vastaanottohuoneeseen.
Metaforat, kuten jyskyttävän krapulan suurta ovea takova ritari ja seksiaktissa korahtelu kuin myrkytetty herttua hykerryttävät kekseliäisyydellään. Vierastila ei ole kuitenkaan vain kirjallista briljanssia, kiteytysten mestarillisuutta ja tuollaisia aidon naurun hetkiä. Se liikkuu myös laajemmalla, sanoisinko yhteiskunnallisella tasolla kommentoidessaan nykymaailmaa. Se kuvaa uuvuttavuutta ja väsyttävyyttä ja sitä, kuinka mahdotonta kaiken takaa on nähdä kirkkaasti.
Vierastilan lopun lainausten luettelossa on Miki Liukkonen itse. Hänen tuotannostaan Elämä: Esipuhe (2021) on minulla vielä lukematta, mutta tunnistan Vierastilassa ja O:ssa (2017) yhteisiä teemoja. Riippuvuuksien ja neuroosien noitaympyrä on loputtomassa luupissa, ja vauhti tuntuu vain kiihtyneen. Liukkonen valjastaa tätä ihmiskunnan oireilua kuvaamaan osuvan käsitteen historian leposykkeestä. Se oli vielä antiikin aikoina maltillinen, mutta luulen, että nykyään maitohappokynnystä lähestytään jo lepotilassa.
Kirjoitin edellä Vierastilan juonen pääpiirteet auki, ja nyt paljastan, että itseäni ei kiinnostanut kertomuksen juoni oikeastaan lainkaan. Ei sen kehittely eikä varsinkaan sekavahko loppuratkaisu. Tämä ei välttämättä ole moite. En miellä itseäni juonivetoisen kirjallisuuden ystäväksi, ja usein minua kiehtovat enemmän kerronnalliset ratkaisut, poikkeuksellinen kielen käyttäminen, kirjallisten maailmojen luominen. Nämä Liukkonen hallitsee, mutta koska Vierastilassa kuitenkin on juoni, niin se, ettei teos juonen tasolla toimi, heikentää vääjäämättä kokonaisarviotani. Se on sääli, sillä en hetkeäkään haluaisi arvioida Vierastilaa lukuromaanina tai kertomakirjallisuutena. Parhaimmillaan se on avantgardistinen taideteos. Se luo maailman ja kertoo omastamme bipolaarisen itsereflektiivisesti; riippuvuuksistamme ja neurooseistamme; vimmaisuudesta ja tylsyydestä.
”Oli tietysti mahdollista, että kaikki oli pelkkää huumehouruista vitsailua… Aina on mahdollista, että kaikki on pelkkää houretta (...)”
Miki Liukkonen: Vierastila (2023 WSOY, 546 s)
Kommentit
Lähetä kommentti