Venäläinen kirjallisuus ei taida nykyään olla suurimmassa suosiossaan. Tilanne ei helpottunut, kun – muista kuin poliittisista syistä – Venäläisen kirjallisuuden seura päätti keväällä lopettaa toimintansa. Se on suuri sääli, sillä seurasin mielenkiinnolla yhdistyksen laadukkaita luentosarjoja. Viimeisimmäksi jäi kevään 2023 ”Sodanvastaisuus venäjänkielisessä kirjallisuudessa”, jonka osista neljä on katsottavissa Helsingin yliopiston venäjän kielen ja kirjallisuuden youtube-kanavalla. Sieltä löytyy myös suurin osa menneiden vuosien luennoista.
Osallistuin Sodanvastaisuus-luentosarjalle ja löysin sen myötä monia uusia kirjailijatuttavuuksia, kuten Vsevolod Garshinin, Isaak Babelin ja Vasili Grossmanin. Luennot käsittelivät myös tuoreempaa venäläistä kirjallisuutta, mutta pääpaino oli tsaarinajan sodissa sekä vallankumouksen ajoissa. Uudet tuttavuudet ja vakiintuneemmat klassikot Tolstoin johdolla piirsivät lohduttoman kuvan venäläisestä yksilöstä sotimassa missä milloinkin, epäinhimillisissä oloissa ja yhteisönsä unohtamana.
Sattumalta samaan aikaan, kun kuuntelin venäläisen kirjallisuuden sodanvastaisuudesta, lukujonossani oli odottamassa myös kotimaista sota- tai armeijakirjallisuutta. En ole suuri sotakirjallisuuden ystävä, mutta sellaisen lukeminen tuntui jälleen ajankohtaiselta. Uskon, että sotilasliitto NATOon liittyminen oli perusteltu ja jo vuosikymmeniä puolivaiettuna kytenyt ratkaisu, mutta silti minua häiritsi operaation karnevalistisuus. Julkisuudessa asiaa käsiteltiin kuin jääkiekkomenestystä tai euroviisuvoittoa: Uutiset seurasivat, kuinka suomalaiset hävittäjälentäjät osallistuivat rinta rinnan muiden kanssa yhteisiin harjoituksiin. Toinen toistaan isommat sotalaivat ankkuroituivat Hernesaaren laituriin ja niitä pääsi kuka tahansa ihailemaan. NATO-mitaleita lyötiin ja kaupattiin.
Suomen puolustusvoimia on kehuttu, ainakin oman valtiojohtomme suulla, hyvin varustelluiksi ja moderneiksi. En lähde omia, vuosikymmenien takaisia varusmieskokemuksiani erittelemään, mutta ainakaan nuo kaksi termiä eivät niistä nouse päällimmäisinä muistoina. Ajat ovat muuttuneet ja niin varmasti myös Suomen puolustusvoimat.
Lukulistallani olivat Pentti Haanpään Kenttä ja kasarmi (1928), Timo K. Mukan Täältä jostakin (1965) sekä Samuli Parosen Kuolismaantie (1967). Otos on luonnollisesti varsin kapea, niin kuin oli venäläisenkin kirjallisuuden osalta ja kolmesta teoksesta oikeastaan vain Paronen kuvaa sotatilannetta. Haanpään ja Mukan kertomuksissa ollaan armeijassa, mutta rauhan aikana.
Väinö Linnan Tuntematon sotilas/Sotaromaani sinetöi suomalaisen sotilaan arkkityypit, jotka kaikki tunnistavat kasarmeilta ja niiden ulkopuolelta. Eräänlainen purnaamisen ja herravihan, mutta samanaikaisen isänmaallisuuden ja velvollisuudentunnon tasapaino on ilmeinen Rokan, Lahtisen, Lehdon ja monien muiden henkilöhahmoissa. Sellaista en löytänyt Garshinin, Babelin ja Grossmanin henkilöistä, mutta Haanpäällä, Mukalla ja Parosella piirteet ovat pinnassa.
Haanpääläinen kantahenkilökunnan vääpeli näkee ympärillään ”kyllästymystä, ilon ja innostuksen puutetta”. Hänen päätöksensä erota armeijasta kypsyy vastenmielisyyteen ja ahdistavaan harmiin. Haanpään kuvaus Suomen Sotilaasta aiheutti aikanaan isänmaallisen kohun, koska Suomen Sotilasta tuodaan juopuneena ja pohjanmaalaisuuttaan uhoavana jo kolmatta kertaa päävartioon. Haanpään sotilas seisoo rivissä isojen sotaherrojen tarkastuksessa ja näkee silmissään kangastuksena rivin ”sotaherroja hirteen vedettyinä päälliköstä kurjimpaan kahden natsan kapitulanttiin saakka”. Omaa esimiestään hän palvelee, vaikka onkin ”oppinut katsomaan kaikkia kultapunonnaisnauhojen ja tähtien omistajia luonnollisiksi vihamiehikseen”.
Timo K. Mukan näkökulma on pasifistinen, mutta koska asepalveluksen vältteleminen ei 1960-luvulla ollut aivan yksinkertaista, kääntyy kuvaus kasarmielämän raadollisuuteen. Kantava teema on ”panen vastaan joka asiassa joka armeijassa eteen tulee”. Mukan pasifismi hakee voimaa uskonnon moraalista ja kyseenalaistaa järjestelmän, puolustuslaitoksen, jonka ”välikappaleina on ainoastaan väkivallan ja rangaistuksen uhka, jonka se kohdistaa minuun mikäli en tottele sitä”. Koneisto lopulta hajottaa Mukan kertomuksen yksilön ja nostaa tämän armeijavastaisuuden yhteiskunnalliselle tasolle: ”Minun viholliseni ei ole yksin tämä josta puhun: armeija, vaan koko järjestelmä jota sanotaan demokraattiseksi, mutta joka ei ole sitä; jota sanotaan kristilliseksi (mitä se sitten tarkoittaakin), mutta jota se ei ole.”
Samuli Parosen tarina on teoksista sodanvastaisin, mutta ei suoralla tavalla. Paronen kuvaa jatkosodan vetäytymisvaihetta, aselepoa ja hapuilevaa kotiutumista. Parosen sotilaat eivät ole sotasankareita, ja lukuisten rintamatoverien kaatumisten myötä lopputaistelut ja niiden päättymisen oletettu helpotus jättävät miehet turtuneeseen tilaan. Heidän on vaikea arvostaa saamaansa kotiutusrahaa sen enempää kuin valtion lainaamaa sotapukuaankaan. Muussa tapauksessa heidän olisi pitänyt matkata kotipaikoilleen alastomina.
Sotilaan asema ei varmasti missään rintamatilanteessa ole kadehdittava, mutta tämän kevään lukukokemusteni perusteella venäläinen sotilas on orjan asemassa. Suurin osa henkilökuvauksista keskittyi yksilön murtumiseen ja hajoamiseen. Aivan kuten venäläisen kirjallisuuden klassikkojen yksinäisen sotilaan kuvaus pätenee tämänkin päivän sodankäynnissä, uskon, että myös suomalaisen sotilaan henkinen todellisuus löytyy syvemmistä virroista kuin nykyajan nopeat poliitiset reaktiot antavat ymmärtää.
Pentti Haanpää: Kenttä ja kasarmi (1929, Otava, 80 s)
Timo K. Mukka: Täältä jostakin (1965, Gummerus, 237 s)
Samuli Paronen: Kuolismaantie (1967, Otava, 151 s)
Kommentit
Lähetä kommentti