Vuoden 2020 parhaat levyt

Vuoden 2020 parhaat levyt

-1- Sufjan Stevens: The Ascension

Joitakin joulusekoiluja lukuun ottamatta kaikki Sufjan Stevensin levyt ovat hyviä. Jotkut vielä enemmän mestariteoksia kuin toiset. Pienessä kuplassani, jossa maailmaa tarkkailen, vuoden 2010 majesteettinen The Age Of Adz kuuluu räikeimmin aliarvostettuihin. Sufjan on yhtäältä tehnyt hienoja intiimejä levyjä itsestään, mutta yltänyt myös korkeuksiin, joissa hän on kyennyt - ultraklisettä käyttääkseni - kertomaan jotakin ajastamme. Näin tapahtui kymmenen vuotta sitten, ja minulle on vahva tunne, että hän on toistanut tempun vuonna 2020.

The Ascension on kuin oma maailmansa. Se on täynnä eskapistista psykedeliaa, surinaa ja piippausta, sopivan etäisyyden säilyttävää kerrontaa, äärimmäistä synteettistä kauneutta. Levy on klassinen kasvaja, joka ehti vuosilistani ykköseksi, mutta ei kaikesta päätellen ole vielä saavuttanut täysiä mittojansa. 

Sufjan osaa kiteyttää tavalla, joka auttaa ymmärtämään, vaikken ole varma, mistä hän lauluissaan kertoo. Niin hän teki 10 vuotta sitten, on tehnyt muulloinkin ja tekee jälleen. Niin messiaaniseksi on mies mielessäni noussut, että hänen laulaessaan come on baby gimme some sugar nyökyttelen, kyllä Sufjan, juuri noin se on.

-2- JARV IS: Beyond The Pale

Tämä on koronakevääni ääniraita; seuralaiseni tyhjissä ratikoissa ja autioilla kaduilla. Poikkeustilan aikana suhteeni Jarvis Cockeriin syveni. 

Usein Jarvis oli liian levoton, toisinaan minua ärsytti koko kaveri; keskienglantilainen ysäriplayboy, jolla on kimalteleva menneisyys, ja sitä mies myös mielellään muisteli.

Välillä Jarvis oli taas parhaimmillaan, ja silloin hän on loistava. Beyond The Pale on epätasainen niin kuin Jarviskin on, mutta se huokuu nukkaista ja kauhtunutta itseironiaa. Kaikki kappaleet eivät ole hyviä, mutta levyllä on vuoden 2020 paras kappale. 

Ei ole nimittäin mitään surullisempaa ja lohdullisempaa kuin Jarvis Cocker kuuntelemassa house-musiikkia koko päivän ja läpi yön, odottamassa minua.

-3-- Keaton Henson: Monument

Keaton Henson, tuo Richmond upon Thamesin ahdistunut ja haurasääninen herkkäsielu on tehnyt yhden kaikkien aikojen suosikkikappaleistani. Se on The Best Today (2013), jota en edelleenkään pysty kuuntelemaan metrossa kyynelittä. Lopullisesti Keaton valloitti sydämeni virallisten nettisivujensa about-otsikon alla olevalla tekstillä: ”he doesn’t like to talk about himself”. 

Hensonilla on ollut viime vuosina paljon poikkitaiteellisia projekteja, joiden musiikillisen annin nerokkuus ei ole täysin avautunut. Mutta tänä vuonna tuli jälleen levyllinen yksiselitteisen hyvää musiikkia. Monumentilla on yksi katarttisen hyvä kappale, While I Can, ja jälleen minulla on vaikeuksia julkisessa liikenteessä ja muuallakin.

-4- Matt Berninger: Serpentine Prison

Hämmästyin huomatessani, että kolme vuotta sitten olin nimennyt The Nationalin levyn vuoden parhaaksi. Erinomainen levyhän se on, ei siinä mitään, mutta jos minulta pikakysyttäisiin luonnehdintaa nykypäivän The Nationalista, tapailisin luultavasti myös sanoja tunkkaisuus ja tukahtuneisuus.

Niinpä iloni oli suuri, kun yhtyeen nokkamies, itsesäälisen punaviinimelankolian mestari Matt Berninger teki soololevyn, joka hengittää raikasta ilmaa.

Berninger on ennenkin kertonut minulle, miten asiat ovat, mitä niistä pitää ajatella ja miltä ne tuntuvat. Olen uskonut häntä. Miehen ei oikeastaan tarvitse muuta kuin kertoa hakevansa tyttärensä koulusta joka päivä. Se saa minut vakuuttuneeksi siitä, että kaikki kääntyy vielä hyväksi.

-5- Fontaines D.C.: A Hero’s Death

Meneillään on kuudes vuosi, kun kirjoitan tässä ryhmässämme. Takana on viiden listaykkösen valinta, ja niistä ylivoimaisimmin tittelin sai vuonna 2018 pohjoislontoolainen Shame. Se puhdisti silloin pöydän ja löi jalat alta. Pohjoisirlantilainen Fontaines D.C. on ilmiselvästi saman sorvin äärestä.

Musiikki kierrättää, tyylit kulkevat sykleissä, ja tämäkin levy olisi voitu julkaista tänä vuonna tai sitten neljäkymmentä vuotta sitten. Irtonainen, terävä, raivokas, postpunk, moderni, angstinen, perinteikäs, tuore, nuoruus, energia, uskottavuus, aksentti ovat asiasanoja, joita käytin kaksi vuotta sitten Shamesta ja niitä samoja käytän nyt Fontaines D.C.:stä. 

Fontaines D.C.:n musiikki on kolkkoa, ja ensiriffeistä lähtien läsnä on tummanpuhuva uhan tunne. Energiaa on valtavasti, mutta sitä ei tuhlata turhanpäiväiseen kaahaamiseen.

-6- The Strokes: The New Abnormal

Joillakin toisilla listoilla The Strokesin uusi levy saatettaisiin nimetä vuoden yllätykseksi tai paluuksi, mutta minä lähestyn sitä puhtaalta pöydältä. Sellaiselta kaikki maistuu yleensä tuoreelta. 

Vaikka The Strokes voitaneen lukea maailmanluokan yhtyeeksi, en olisi osannut nimetä heiltä ensimmäistäkään kappaletta. Olen vuonna 2020 vapaa tutustumaan, sillä 2000-luvun alussa, bändin läpimurron aikaan, olin niin rivitalovyöhykkeellä niin ruuhkavuosien ytimessä, ettei huomiotani riittänyt jaettavaksi sille, mitä Brooklynin indiescenessä oli meneillään.

Mielikuvani, jota ei oikeastaan edes ollut, osoittautui vääräksi. The Strokesin levy surisee ja tempoilee, kappaleet ovat keskivertoa pidempiä ja ne kasvavat korkeuksiin, sanoituksissa liikutaan itseironisella metatasolla, ote on raikas. Mainio tuttavuus.

-7- Hurula: JEHOVA

Tyytyväisyyden tunne, menestyskrapula vai mikä lienee syynä, kun viime vuoden listaykköseni putoaa sijalle seitsemän. Haluaisin tietysti ajatella, että taso ja kilpailu kovenevat, mutta ihan sellaisesta ei taida olla kyse.  Ongelma ja syy listasijoitukselle ovat kappalemateriaalissa. Edeltäjiinsä verrattuna JEHOVA soi tylsempänä ja tukkoisempana.

Hurulan musiikki on raakuudessaan ja suoruudessaan hyvin koskettavaa. Hän on kääntänyt katseensa pois ympärillä olevasta pahoinvoivasta yhteiskunnasta ja tarkentanut sen ihmisiin. Heidän vieraantumisiinsa ja syrjäytymisiinsä. Hurula laulaa päivystysten, sisarpuolien ja nukahtamislääkkeiden kaupungeista, jotka sattuvat sijaitsemaan Ruotsissa, mutta voisivat hyvin olla suomalaisiakin. 

Silti, oli aihe mikä hyvänsä, ruotsin kieli ja kitararock kuulostaa edelleen erinomaiselta yhdistelmältä. Siitä kiitokset Robert Hurula Petterssonille ja tiedätte kyllä kenelle muulle.

-8- Rolling Blackouts Coastal Fever: Sideways To New Italy

Tämä tuntuu nyt todella vaikealta kirjoittaa, mutta olen tänä vuonna kaivannut hyvän mielen musaa. Jotakin heleää ja iloista, harmitonta ja hyväntahtoista, kepoisaa ja kevyttä. Kuuntelin kyseistä niin kutsuttua genreä aika paljon, ja pakko on myöntää, että minulla oli vaikeuksia erottaa artisteja toisistaan. Tätä positiivisempaan valintaan en taipunut, mutta Rolling Blackouts Coastal Fever ei suotta ole takavuosina esiintynyt tämän meidänkin ryhmämme vuosilistoilla. 

-9- The Flaming Lips: American Head

On olemassa uhka, että vuosilistaltani lohkeaa liikaa palstatilaa vanhojen jarrujen vanhojen tekemisten muistelemiselle. The Flaming Lips on kuitenkin paikkansa listalla ansainnut, koska se julkaisi tänä vuonna hyvän levyn. Lause on melkoinen, koska edellisenä 10 vuotena yhtye ei ole julkaissut mitään sellaista, mitä olisin jaksanut kuunnella edes loppuun saakka. Siitä he maksavat tavallaan edelleen, koska levy kuulostaa paljon paremmalta kuin listasijoitus antaisi olettaa tai sanankäänteistäni voisi päätellä. 

Tuntuu, että vuosi loppuu kesken ja homma jää vähän kaivelemaan. Luulen, että lisäajalla ja vailla historian painolastia, ilman kykenemättömyyttäni antaa näin helposti anteeksi, voisin pitää levyä vielä parempana. Sillä on nimittäin erinomaisia kappaleita, ja kun The Flaming Lipsin kappale on erinomainen, se on todella erinomainen. Kuten tämä; se kertoo dinosauruksista vuorella.

-10- PK Keränen: Serobi Songs

Kymppi on jälleen niin sanottu urahuomioiminen. Levy, joka avaa vuosilistani täysin häpeilemättä artistin vanhoilla ansioilla. Ei silti, PK Keräsen soolodebyytti on kelpo levy. Paljon parempi kuin esimerkiksi Dylanin tämän vuoden julkaisu, jota myös harkitsin tälle kymppisijalle. 

22-Pistepirkon julkaisuja Serobi Songs muistuttaa siinä, että sillä on niin timantteja kuin ylijäämämateriaaliakin. Levy tuntui alkuvuodesta potentiaaliselta kasvajalta, ja annoinkin sille paljon kuunteluaikaa, koska se kuulosti niin hyvältä. Jotenkin vaan lupaus jäi lunastamatta.

PK esiintyy levyn kannessa paljain jaloin, enkä pysty erittelemään, mitä kaikkea sen on tarkoitus symboloida. Minulle paljaat jalat jäävät kuvaamaan levyn liian aristelevaa otetta. Ei niin, ettäkö kaipaisin aggressiota, volyymiä tai enempää räminää. Kyse on liian varovaisesta kosketuksesta ja pinnanalaisen tason saavuttamattomuudesta. Vaikka niin paljon Serobi Songsia tutkinkin, oikein muuta ei löytynyt kuin muutama erinomainen laulu.

Kirjoitukset on alunperin julkaistu 22.-31.12.2020 julkisessa Facebook-ryhmässä Ruutia, räminää & rakkautta 2020