”Olin kahdentoista vanha, kun ensi kerran kävelin vetten päällä.”
Paul Austerin romaani Mr Vertigo (1994) teki aikoinaan minuun suuren vaikutuksen, ja toistuvasti olen huomannut kertomuksen palaavan mieleeni. Se aktivoitui jälleen, kun kävin katsomassa The Joker -elokuvan (2019). Siinä pääroolihahmo on armottoman maailman kaltoin kohtelema ja traumatisoima. Hän on olemassa vain silloin, kun on pukeutuneena klovnin asuun. Ympäröivä maailma ei naura miehen stand up -esitykselle vaan pilkkaa häntä, mutta siitä huolimatta lavalla mies tuntee elävänsä. Siellä hän myös lopulta saa kostonsa.
The Jokerin koskettavuus perustuu trauman tunnistamiseen. Kollektiivisen trauman tunnistamisen voi aistia taide-esityksen pysäyttävässä hetkessä, joka tuntuu kuin katkaisevan ajan kulun. Sen tuntee tiheässä hiljaisuudessa, jonka jokainen paikalla olija aistii. Se erottaa kokemukset toisista, paremmat hyvistä, ja katsojat voivat kokea olevansa mukana jossakin vaikeasti sanoiksi puettavassa. Esiintyjä ei ole enää vain esiintyjä.
Mr Vertigo on tarinana jopa lapsellinen, enkä muistanut kaikkea, mitä päähenkilölle tapahtuu, mutta se ei ollut syy siihen miksi halusin lukea teoksen uudelleen. Luin Austerin kirjan toisella tavalla kuin ensimmäisellä kerralla. Luin sen kertomuksena yhtäältä traumasta ja toisaalta riippuvuudesta, joka suojelee ihmisen sisintä. Samoin kuin The Jokerin Arthur Fleck on olemassa vain lavalla, niin myös Mr Vertigon Walt on olemassa vain, kun ihmiset katsovat hänen nousevan ilmaan.
Mr Vertigo kertoo Walter Crawleyn tarinan. Kertomuksen yhdellä tasolla liikutaan USA:n lähihistoriassa, ja Waltin elämän tapahtumat linkittyvät siirtolaisuuteen, kieltolakiin, pörssiromahdukseen ja toiseen maailmansotaan. Näyttämönä ovat keskilännen takapajulat ja rannikon isot metropolit; baseball, viihdeteollisuus, intiaanit, orjuuden perintö ja Ku Klux Klan ovat apuna, kun Auster piirtää ajan kuvaa.
Teoksessa orpopoika Walt tapaa mestari Yehudin lähipiireineen. Mestarin kiertävään seurueeseen kuuluvat äidin virkaa tekevä Sue sekä ottopoika Aesop. Waltin omat vanhemmat ovat kuolleet ja yhteydet sukulaisiin katkenneet. Yehudi ottaa Waltin siipiensä suojiin ja rikastumistarkoituksessa opettaa tätä levitoimaan. Kivuliaan koulutuksen jälkeen Waltista tulee kansansuosikki, ihmepoika, Mr Vertigo, jonka menestyksellä on kova hinta.
Traumatisoituneen ihmisen sisimmän ontot kohdat pitää täyttää; käsittelemätön menetys pitää korvata. Elämän jatkumiseksi ihmisen mielellä on puolustusmekanismeja, jotka suojelevat, mutta saattavat myöhemmin muuttua tuhoaviksi. Puolustusmekanismi suojaa sisintä siltä, että trauma ei toistuisi tai että sitä ei joutuisi kohtaamaan uudestaan, mutta suoja voi muuttua elämää estäväksi voimaksi. Sisin saattaa jatkaa puolustautumista, vaikka vaara on ohi.
Yksi käypä suojautumisen keino on riippuvuus, joka estää ihmisen sisintä paljastumasta ja siten muuttumasta. Riippuvuus torjuu kipeän sisäisen todellisuuden, koska paljas ulkoinen todellisuus on paikka, jossa trauma voi uusiutua tai päästä esiin. Riippuvuus auttaa puuduttamaan, kadottamaan tuskan hetkellisesti, muuttamaan todellisuutta. Riippuvuuksille ominaista on, että puudutusvaikutus pitää saada yhä uudestaan ja aiempaa voimakkaampana.
Waltin trauma ovat hänen menetyksensä ja lentäminen hänen sisintään suojaava riippuvuus. Mestari Yehudi on riippuvuuden lähde, matkaan viejä, jonka kutsusta voisi periaatteessa kieltäytyäkin ja paeta, mutta se houkuttaa eikä nuori Walt tiedä paremmastakaan. Eikä itseasiassa mitään parempaa ole hänelle olemassa. Elämä hyljättynä ei tarjoa näköalaa. Yehudi on vakuuttava, ja äiti Sue tarjoaa heti ensi tapaamisella ystävällisimmän hymyn, jonka Walt on koskaan nähnyt.
Mestari Yehudi valitsee Waltin, koska tämä on pienin; osoitus ihmisten olemattomuudesta, ei elukkaa parempi, mestari sanoo yhdeksänvuotiaalle Waltille ja tämä muistaa sanat vielä 68 vuotta myöhemmin. Mutta alhaisimmillakin elukoilla on tunteet, ja Waltin varhainen tunnekokemus on hylätyksi tuleminen. Hän on enonsa ja tätinsä kasvattama orpolapsi, joka ei ole niin kova kuin antaa ymmärtää. Walt lähtee mestarin mukaan, koska tämä saa hänet uskomaan, etteivät edes eno ja täti enää halua pitää poikaa luonaan.
Kiintymys mestariin, Sueen ja Aesopiin on jotakin sellaista, mitä Walt ei ole koskaan kokenut. Se on kuin uusi elämän suunta ja toisenlainen pohjimmainen tarkoitus. Walt ammentaa ystävyydestä ja rakkaudesta rohkeutta, ja vaikkei aina täysin ymmärrä, mitä on tapahtumassa, tuntee hän mestaria kohtaan arvostusta ja lähes rajatonta luottamusta. Walt on valmis seuraamaan mestaria mihin tahansa.
Waltin itsetunto on jäänyt haavoittuvaksi varhaislapsuuden kohtaamisissa, ja se alkaa rakentua uudelleen mestari Yehudin seurueessa. Suelle Walt uskaltaa näyttää todelliset tunteensa ja itkeä kuin pieni mammanpoika. Veljen aseman Waltin elämässä saava Aesop toimii varoittavana esimerkkinä siitä, että hänelle voi käydä yhtä huonosti, ellei menesty mestarin opissa.
Walt oppii hillitsemään itsensä ja piilottamaan tunteensa. Suurimman mahdollisen järkytyksen äärellä, kun pojasta tuntuu kuin aurinko räjähtäisi, vierellä on mestari, joka puristaa kämmenellä hänen suutaan kiinni. Walt ymmärtää, että kyyneleitä on pidäteltävä, ettei käy huonosti. Rakkaimmat haudataan sanaakaan sanomatta eikä taakse vilkaista, ja Walt on valmis unohtamaan koko asian ja jatkamaan, sillä hän on täynnä energiaa ja uusi ura odottaa.
Lentoharjoitusten tarkoitus on murtaa Waltin henkinen selkäranka. Se on ainoa tapa päästä tavoitteeseen, mutta Mestari Yehudi kokee sen helpoksi, koska Waltilla ei hänen mielestään henkistä selkärankaa ole koskaan ollutkaan. Alussa Walt yrittää muutaman kerran paeta, mutta huomaa sen pian mahdottomaksi, koska mestari on päässyt hänen aivoihinsa eivätkä Waltin ajatukset enää pysy mestarilta piilossa. Waltin ajatuksista on tullut mestarin ajatuksia, ja hänen oma tahtonsa on lamaantunut. Mestari imee Waltista kaikki voimat, mutta vähitellen Walt tottuu tilaansa. Hän huomaa olevansa onnellisempi kuin oli luullutkaan, eikä oikeastaan enää muista kuka oli. Mestari Yehudi on muuttunut auliiksi ja helläksi viettelijäksi.
”Hän oli muuttanut minut sätkynukeksi, ja mitä enemmän ponnistelin voittaakseni hänet, sitä tiukemmalle hän veti nyörit.”
Ongelmien odotetaan ratkeavan, jos ihminen vain saa mitä on halunnut, mutta kun himon kohteen tavoittaa, viehätys katoaa nopeasti. Ratkaiseviksi luullut asiat ovat vain haavekuvia jollekin tarpeelle, mitä ei osaa tunnistaa ennen kuin Waltin tapauksessa 68 vuotta myöhemmin. Hän janoaa mestarin rakkautta ja hyväksyntää ja on sen eteen valmis vaikka opettelemaan lentämään. Kun Walt ensimmäisen kerran nousee ilmaan, vain muutaman sentin päähän lattiasta, ei se tunnukaan läpimurrolta, vaan saa hänet kauhun valtaan. On kuin Waltin ruumiin olisi vallannut jokin vieras, hänelle aiemmin tuntematon, eikä hän halua tunteestaan kenellekään puhua. Onneksi mestari on oikeaan aikaan oikeassa paikassa lohduttamassa Waltia.
”Yritin parhaani mukaan taltuttaa sen, sopeutua siihen, oppia sen ulottuvuudet tarkkaan ja hyväksyä sen olennaiseksi osaksi itseäni.”
Vähitellen sisintä suojaava riippuvuuden mekanismi alkaa rakentua. Viiden metrin korkeudessa Walt on kuin enkelten parissa, eivätkä ihmiset ole ihailultaan uskoa näkemäänsä todeksi. Ilmaan nouseminen on Waltille sama kuin Suen näyttämä intiaanien aavetanssi. Sitä tanssimalla intiaanit pääsivät irti ruumiistaan, valkoisten luodit eivät tehonneet eikä veri päässyt virtaamaan. Suojan toivossa Walt jaksaa jatkaa sinnikästä harjoitteluaan ja edistyy vähä vähältä. Lopulta hän ei enää ole valkoista roskaväkeä, pikkupoika josta kukaan ei välitä, vaan Ihmepoika, joka näyttää koko maailmalle mihin pystyy.
Se, että Walt on oppinut lentämään, suojaa häntä myös konkreettisesti. Se suojaa häntä koulunkäynniltä ja mestari Yehudin rajattoman viisauden myötä jopa tornadolta. Eniten suojaa tarvitaan, kun Waltin menneisyys palaa takaisin enon muodossa. Enon, joka ahneuksissaan haluaa osansa Waltin menestyksestä. Pelot varjostavat ja Walt tarkkailee ympäristöään siltä varalta, että eno olisi seurannut häntä esiintymispaikkoihin. Eno saa aikaan epävarmuuden, jolta Walt huomaa olevansa turvassa vain esiintyessään. Lavalla eno ei pääse häneen käsiksi, koska Walt on kaikkien huomion keskipisteenä.
”---ja koska koko muun ajan taakkanani oli pelko, esiintymisestä tuli tavallaan henkistä lepoa, huojennusta siitä kauhusta joka vaani sydäntäni. Heittäydyin työhöni aivan uudella innolla ja riemuitsin sen suomasta vapaudesta ja suojasta.”
Waltin sisintä suojaava riippuvuus on jo pitkällä. Se on ottanut hänet haltuunsa kokonaan, eikä lentäminen ole enää vain taito, jota harjoitella. Hän ei enää ole poika, joka muuttuu esitysten ajaksi joksikin muuksi, vaan hän on ”Ihmepoika Walt läpikotaisin, henkilö joka on olemassa vain ilmassa ollessaan.” Muut ajat Walt viettää itselleen vieraana, epätoivoissaan ja peloissaan.
Riippuvuus syvenee; näyttävien onnistumisten ja dramaattisten vaaratilanteiden kautta Walt saa lisää julkisuutta. Waltista tuntuu, ettei hän voi tehdä mitään väärin. Hän alkaa yhä syvemmin elää vain niiden ihmisten silmissä, jotka katselevat häntä tai lukevat hänestä. Hänen taitonsa ihastuttavat yhä useampia ja hänelle tapahtuvat tragediat nostattavat sympatioita. Walt ei enää erota, onko hän ihailun vai säälin kohteena, mutta hänestä tuntuu, että Amerikka on hänen jalkojensa juuressa.
Esityksen jälkeinen pääkipu on hirvittävä ja pahenee joka kerta. Walt menettää tajuntansa heti, kun esirippu on laskeutunut. Olo tuntuu raskaalta, kun jalat koskettavat näyttämöä. Walt ei välitä kivusta, koska päätä ei särje esiintyessä.
”Kyllä minä kivun kestän. Elämä on muutenkin tuskaa, eikä minulle ole elämässä tarjolla muuta hyvää kuin olla lavalla esiintymässä.”
”Parempi kuolleena kuin voimansa menettäneenä, minä tuumin. Jos en voinut olla Ihmepoika Walt, en halunnut olla olemassakaan.”
Walt on tehnyt lupauksen pysyä mestarin rinnalla, ja hän seuraa vierestä, kuinka sairastunut mestari päättää oman elämänsä. Jälleen menetyksen hetkellä, suuren tragedian edessä, Walt ei sano mitään, vain istuu ja katselee. Mestari oli niin opettanut, kättä suun edessä pitäen, kun Ku Klux Klan murhasi Suen ja Aesopin.
Waltin elämä jatkuu vielä pitkään mestarin kuoleman jälkeenkin, mutta hänen on ennemmin tai myöhemmin kohdattava menneisyytensä ja riippuvuutensa uudestaan. Walt on haudannut mestarin autiomaahan ja samaan paikkaan jää myös Ihmepoika, osa Waltista itsestään, parempi osa, niin hän ajattelee. Walt haluaa katsoa eteenpäin, koska taakse katsominen tekee liian kipeää, ja hän uskottelee itselleen, että edessä on vielä tulevaisuus.
Jäljelle jää tyhjyys ja tunne siitä, että loppuelämä kulkee ohitse, niin kuin se Austerin kirjoittamana hurjasti vauhtia kiihdyttävässä viimeisessä luvussa tekeekin. Waltin elämässä tapahtuu isoja asioita, hyviä ja huonoja, mutta hän seuraa niitä kaikkia kuin sivusta. Hän on unelmansa unelmoinut ja asettunut nyt kuljetettavaksi.
Lopulta jokin kuitenkin on muuttunut. Walt pystyy aidosti suremaan pitkäaikaisen vaimonsa kuolemaa. Vaikka hän aluksi reagoi suruunsa vaikenemalla ja pakenemalla, tuntuu hänestä kuitenkin katkaisuhoidosta kaiken menettäneenä poistuessaan hyvältä. Hän on saanut takaisin muistonsa ja kunniansa, eikä kaikki mitä on tapahtunut enää hävetä häntä.
Waltin pelastaa ajatus kirjoittaa omat muistelmansa; Mr Vertigon. Kirjoittaessaan itsestään hän näkee ympäröivän maailman; hän näkee edessään siivoojansa lapsen, joka on kuin Walt nuorempana – ilmetty uusi Ihmepoika. Hänet Walt voisi opettaa lentämään kolmessa vuodessa. Trauma on valmiina, siivoojan pojassa ja meissä jokaisessa, ja Walt tietää, ettei tarvita erityislahjoja, jotta pystyy nousemaan ilmaan. Ihminen kantaa sisällään traumaa ja tunnistaa sellaisen toisessa ihmisessä, ihan kuin mestari tunnisti Waltissa ja Walt siivoojan pojassa. Walt on kuitenkin oppinut, että trauman kierre on katkaistava – vaikkapa näin.
Paul Auster: Mr Vertigo (1994 Tammi, suomentanut Jukka Jääskeläinen, 317 sivua)
Lähteenä lisäksi:
Karin Johannisson: Melankolian huoneet (2009 Atena, suomentanut Ulla Lempinen, 284 sivua)
Harri Virtanen: Trauma ja rakkaus (2019 SKS, 160 sivua)
Kommentit
Lähetä kommentti