Me, henkilömme ja tarkkaavainen lukija

Matkustin äskettäin USA:han. Olin varautunut vastaanottavan maan tullivirkailijan tenttiin, mutta hämmästykseni oli suuri, kun jo lähtöpäässä Helsinki-Vantaan portilla 13A suoritettiin turvahaastattelu. Virkailija kyseli jotakin matkasta, mutta myös muun muassa harrastuksistani:

–Luen kirjoja, käyn matseissa ja lenkkeilen

–Minkä kirjan luitte viimeksi?

–Just aamulla sain päätökseen Mikko Rimmisen Pölkyn

–Mikä siinä on päähenkilön nimi?

–No itse asiassa hänellä ei ole nimeä, hän on vaan henkilö

Pääsin tästä huolimatta lennolle, ja kyseessä oli toinen kerta, kun luin Pölkyn. Ensimmäinen oli vuonna 2013, ja silloin Rimmisen aliarvostettu toinen romaani oli vuoden parhaita lukukokemuksiani.

Olin turvahaastattelussa hieman epätarkka, sillä Pölkyn päähenkilö olemme oikeastaan me. Me olemme kertomuksen päähenkilö, tarkkailija ja kertoja. Me olemme teoksen arvomaailman välittäjä. Me huolehdimme ja me pelkäämme, miten meidän henkilöllemme käy, ja kun hänellä on mieli maassa, me emme häiritse häntä, vaan jätämme hänet rauhaan.

Kerronnan paikka ja etäisyys pysyy konkreettisesti ja riemastuttavasti lukijan mielessä. Kohtauksissa, joissa jotakin on meneillään, on meidän välillä muistettava vilkaista myös henkilömme suuntaan. Toisaalla meidän ei kannata jäädä pidemmäksi aikaa arvuuttelemaan asioita, koska henkilömme on jo jatkanut matkaa työpaikkansa ja koko tarinan olennaisimman miljöön, Kaisaniemen urheilukentän pukukopin suuntaan. Ja kun istumme ajatuksissamme ja nautimme rauhallisesta hetkestä, on meidän kuitenkin aina palattava kertomuksen pariin silloin, kun henkilömmekin saapuu paikalle.

”Tämä on tietysti yksinomaan oma ongelmamme, mutta kun asia on kerran päässyt luikertelemaan pöydälle, huomautettakoon nyt että siinä missä me joudumme jäsentelemään käsilläolevaa maisemaa minuuttitolkulla, kului henkilöllämme kuvattujen yksityiskohtien havainnointiin osapuilleen sekunti,---”

Mikko Rimminen ottaa lukijan mukaan rajattoman viehättävälle narratiivin pilkan matkalle. Sen suurin konflikti on sumuiselle Kaisaniemen kentälle mystisesti ilmestyvä kuoppa, ja talven hämärän suojista kerrontaa tuntuu vaanivan jatkuva toiminnan vaade. Rimminen pitää sitä suitsissa aikansa, mutta lopulta toiminta pääsee irti – ja Pölkky muuttuu vähemmän kiinnostavaksi. Kaikki on hyvin niin kauan, kun pysytään Kaisaniemen kentällä. Henkilömme niin kutsuttu romanssi Annin kanssa ja lopun takaa-ajokohtaus kuulostavat kaavamaisimpien kirjoittajaoppien mukaan kirjoitetuilta: lisää toimintaa ja enemmän vuorovaikutusta, konfliktia ja romantiikan odotusta, vähemmän sisäistä pohdintaa.

Tarkkaavainen lukija on pahin vihollisemme. Hän muistaa, miten kertomus alkoi. Hän saattaa paikka paikoin pysähtyä epäilemään tapahtumien uskottavuutta, jolloin meidän on pakko puolustautua ja perustella. Rimmisen mukaan me pelkäämme tarkkaavaista lukijaa, koska ymmärrämme, että tämä saattaa havahtua huomaamaan, ettei henkilöllemme ole tapahtumassa mitään. Me tarkkailemme ja viritämme aistimme, kun jotakin on tapahtumaisillaan, mutta toteamme, ettei tässäkään luvussa tapahtunut mitään tarkempaa tutkiskelua vaativaa. Henkilökuvauksen vaatimusten suhteen tunnemme helpotusta, kun sumussa lähestyvä hahmo paljastuu samaksi, jonka olemme kohdanneet jo aiemmin. Tarkkaavainen lukija tietää myös, että tapahtumien on edettävä kohti vääjäämätöntä loppua.

"Tarkkaavainen lukija, jollaista me tietysti pelkäämme enemmän kuin, no, on oikeastaan mahdotonta keksiä mitään mitä pelkäisimme enemmän - joka tapauksessa, tarkkaavainen lukija onkin siis saattanut jo kertomuksen kuluessa ehtiä pelkäämään, ettei henkilömme elon tiimoilla tule kuunaan tapahtumaan mitään."

Käytettyä kerronnan ratkaisua voi kritisoida ja siitä voi pitää tai olla pitämättä. On makuasia, tuntuuko Pölkky tarpeettomalta kikkailulta, ”toissijaiselta ilveilyltä”, mutta itse olen harvoin kokenut samanlaista affektia kuin teoksen loppupuolella. Tilanne on ohi, ja henkilömme pääsee uneen. Rimminen valmistelee lukijansa, meidät, luopumaan kertomuksesta. Hän kertoo, että jäljellä on enää joitakin sivuja. Samastuminen on liian laimea sana, koska on kuin me todella olisimme kulkeneet henkilömme kanssa ja pitäneet voimattomina hänestä huolen. Samalla Rimminen tunkeutuu henkilökohtaisen lukukokemuksen alueelle, kehottaa meitä jättämään hyvästit henkilöllemme ja jatkamaan elämäämme läheistemme kanssa. Nimettömälle palkkatukityöläisen oloiselle Kaisaniemen urheilukentänhoitajalle saattoi lopussa käydä huonosti – en tiedä kuoliko hän, mutta siltä ainakin tuntui, kun kertomus päättyi.

”mitä muutakaan kukaan maailmassa voisi lopulta tehdä kuin pyrkiä lähelle toista ihmistä”

Mikko Rimminen: Pölkky (2007 Teos, 384 sivua)