-1- Hurula:
Klass
Fuck dom
andra, lauloi tämä Hans Robert Hurula Pettersson muutama vuosi sitten, ja minun
teki mieli vastata, että pidäpä nyt suusi. On tietysti hyvin
maalaisserkkumaista verrata ruotsalaista kitaravetoista rockia heti Kentiin,
mutta itsehän tuo aloitti. Sen jälkeen, kun Joakim Berg lopetti nämä hommat,
sielussani on ollut tyhjä kohta. Paikka on vapaana ruotsiksi laulavalle
artistille, joka osaa kertoa siitä, millaista on elää täällä Pohjoismaissa.
Hurula saattaa joskus täyttää sen paikan, ainakin toistaiseksi näyttää erittäin
lupaavalta. Siinä missä Kentillä kärki oli hyvinvointivaltiossa elämisen
vaikeudessa, onttoudessa ja tyhjyydessä, Hurula laulaa suoraan pahoinvoinnista.
Mutta ovathan ajatkin muuttuneet.
-2- The
Felice Brothers: Undress
On kuin
olisi kaksi eri The Felice Brothersia: Välillä viihdytään tanssittamassa
ihmisiä ladossa, minun makuuni hieman liiankin perällä. Onneksi maltetaan myös poistua
raittiiseen ilmaan ja jättää porukka sisälle hillumaan keskenään. Silloin Veljekset
rauhoittuvat ja istahtavat maantien penkalle, katselevat ohikulkevia ihmisiä ja
pohtivat maailmaa. Aina nämä kaksi puolta eivät ole olleet tasapainossa, mutta
Undressilla ovat, ihan kuin vuosikymmenen takaisina ryhmän parhaina hetkinä.
Olennaista
on ulkopuolisuus. Ulkopuolisuus laeista, yhteiskunnasta, mediasta, nykyajasta.
Veljekset ovat ottaneet aseman, josta käsin maailmaa katsoessaan he ovat
tarkimmillaan. Poliittiset aiheet ovat tärkeitä, mutta liikuttavimmillaan The
Felice Brothers on kertoessaan tavallisista, rähjäisistä, melankolisista
ihmisistä, jotka yrittävät parhaansa mukaan pärjätä.
-3- Richard
Dawson: 2020
Tämä
miekkonen oli minulle tuttu tasan ryhmämme jäsenten Facebook-julkaisuista. Ja
myönnän, että ne näytteet, mitä olin tähän asti kuunnellut, kuulostivat siltä itseltään.
Luotan kanssaryhmäläisteni makuun – ainakin noin pääsääntöisesti – mutta ei
pitänyt olla minkäänlaisia mahdollisuuksia, että Richard Dawson esiintyisi omalla
vuosilistallani saati, että olisin menossa intoa täynnä miehen keikalle.
Mutta tässä
sitä ollaan: vuosilistan mitalisijalla. Koukku iskee kiinni siinä kohdassa, kun
keskitys leijailee harakoille, peli hävitään ja isä yrittää parhaansa mukaan
peittää pettymyksensä (Two Halves). Heti seuraavan laulun aiheena on terveysvaikutteinen,
mutta muuten päämäärätön kestävyysliikunta (Jogging). Paljon muuta ei tarvittu,
ja vähitellen tämä nyrjähtänyt, nukkavieru, kauhtunut ja muodoton,
barokkiprogeinen sekameteli alkoi raivata tietään sydämeeni.
Oikeastaan
syyt sille, miksi Dawsonin musiikki vetää nykyään puoleensa ovat lähes samoja
kuin ne, miksi se aiemmin tuntui niin luotaantyöntävältä. Toki olen edelleen
sitä mieltä, että 2020:lla on materiaalia, jonka julkaisemista olisi
kannattanut harkita vielä ainakin yksien ajan. Otan Dawsonin vanhempaa
tuotantoa haltuun tammikuussa, ja todennäköisesti sieltä löytyy vaikka mitä.
-4- Thom Yorke: ANIMA
Taas nykii,
pulppuaa, sähisee, surisee, iskee, pomppii, marisee ja piippailee: Thom Yorke
on julkaissut soololevyn. Vuosilistani kokoaminen on joskus omituista puuhaa,
eivätkä kriteerit aina kestä päivänvaloa. Listalta putoaa pitkin vuotta levyjä,
joilta ei pikatuomioni mukaan löydy yhtään hyvää kappaletta. Ja sitten toisille
käy niin, että samasta syystä listalle pääseminen varmistuu jo vuoden puolessa
välissä. No, ajoitus on tärkeä, ja kokonaisarvio ratkaisee.
Thom Yorken
ANIMA:n listalle pääseminen oli selvä jo ensikuulemalla. Se tapahtui
heinäkuisella Dresdenin ja Prahan välisellä junaosuudella, jolle tämä musiikki
oli kuin tilaustyönä sävelletty. Ikkunassa vilisi ja kuulokkeista kaikui
ikimuistoinen kauneuden ja rumuuden tasapaino. Kokemus yhdisti nykyajan ja
historian, se yritti peittää alleen kerrostumat ja nostaa pintaan modernin
hi-techin.
Myöhemmin
kotona, syksyn työmatkoilla Hakaniemeen niitä hyviä kappaleitakin alkoi versota
esiin. Erinomaisimman, The Axen, nostan myös koko vuoden parhaaksi.
-5-
Cigarettes After Sex: Cry
Beach House
ei ole mikä tahansa orkesteri. Se on esiintynyt vuosilistoillani, ja olipa
ryhmän hienoin kappale tänäkin aamuna herätykseni äänenä. Mitä tulee
Cigarrettes After Sexiin on mahdoton välttyä vaikutelmalta, että tässä ollaan
haluamassa Beach Houseksi Beach Housen paikalle. No mikä ettei. Se on hyvä
tavoite, ja Cigarettes After Sexin yritys oikein mallikas. Tuskin
vertailuasetelma on heille itselleenkään kokonaan vieras, ja mietin, onkohan peräti
isänmurha valmisteilla, kun eräässä kappaleessa ollaan rannalla ja uhkaava myrsky
nousee.
Cigarettes
After Sexin tenho tuskin kestää kovin pitkälle ensi vuoteen, koska kaikessa
utuisuudessaan ja mystiikan haussaan levy tuntuu häpeilemättömän
kertakäyttöiseltä. Musiikki iskee pumpulisesti kuin mielihyväkeskuksen
saavuttava liian iso kipulääkeannos. Äänimaailma ja melodioiden kauneus
koukuttavat niin, että kuuntelemista on vaikea lopettaa. Väistämätön lasku
tulee olemaan yhtä nopea ja jättää jälkeensä tylsän ja tympeän olon, mutta
surraan sitä sitten joskus ensi vuoden puolella.
-6- Viagra
Boys: Street Worms
En tiedä,
aavistivatko tukholmalaisyhtyeen pojat pääsevänsä esille tässä ryhmässämme vai oliko
heillä joku tyystin muu syy hassunhauskalle nimivalinnalleen. Mutta ei
pysähdytä miettimään sitä, vaan mennään oleelliseen: Tässä on levyllinen vanhaa
kunnon sähkökitaraa ja paskaa laulantaa, junnaavasti ja tinkimättä. On
hönkimistä, haukuntaa, ulvontaa, hysteeristä naurua, kirskuntaa, narskuntaa ja
törinää. Levyn kannessa on tuollainen kierteelle itsensä vääntänyt
paljasjalkainen, resuvaatteinen, mieshahmoa muistuttava sänkinen antiolento.
Liekö kyseessä katumato, mutta se oksentaa koko päänsä kokoisesta kidastaan
jotakin ja juuri siltä Viagra Boysin musiikki kuulostaa.
-7- Ex:Re
Joidenkin
silmissä olen keski-ikäinen, valkoinen heteromies, mitä tietysti olenkin, ja
viime vuosina kaltaiseni ovat saaneet olla varovaisia sen suhteen, mitä
puhuvat. Se on hyvä ja koskee myös muita kuin keski-ikäisiä valkoisia
heteromiehiä. Joka tapauksessa, kun Ex:Re:n levyä ensimmäisen kerran kuuntelin,
tuntui, että se ensisijaisesti hautoi raivokasta kostoa miehille. Taas yksi levyllinen
huonosti kohdellun, traumatisoituneen nuoren naisen ahdistusta, ajattelin.
Sellaiset kulttuurituotteet olen hyvin tehokkaasti sivuuttanut.
Tällä
kertaa kuitenkin jokin pidätteli minua poistamasta levyä Vuoden parhaat
–soittolistaltani. Monta kertaa poisto oli lähellä, mutta vielä halusin antaa Ex:Re:lle
lisää aikaa. Se jokin oli yksinkertaisesti hyvä musiikki. Levy on vihainen
erolevy, mutta se kasvaa, tai pitäisikö sanoa kaivautuu syvemmälle ja sakkautuu
mustanpuhuvaksi katkeruuden sammioksi. Musiikki on kylmää, laulu alastonta ja
sanat armottomia. Tuntuu kuin levy soisi ilmatiiviissä tyhjiössä.
-8- Larry June: Early Bird; The Port of San Francisco;
Mr. Midnight; Out the Trunk; Product of the Dope Game
Räppäreitä
tulee ja räppäreitä menee, ja joka vuosi joku valikoituu tässä genressä Vuoden
Hahmoksi. Suuri ongelma heidän ja minun välillä on, etteivät penteleet suostu
kunnioittamaan perinteistä ja vakiintunutta levynjulkaisukaavaa. Kuten
otsikosta ilmenee, tämäkin Larry June julkaisi päättyvänä vuonna viisi
levyllistä. Tai no, julkaisi ja julkaisi, mutta kamaa tuli kuultaville
tasaiseen tahtiin.
En tiedä
tästä herra Junesta paljon mitään. Hän on nuorehko ja kotoisin San Franciscosta.
En halua katsoa tarkemmin, miltä heppu näyttää, koska pelkään, että hän on hyvinvoiva,
lihaksikas ja turboahdettu kuin valkoinen Mercedes-Benzinsä, jonka vierellä
todennäköisesti viihtyy poseeraamassa.
Minä
tykkään räp-musiikistani hidastempoisena ja löysänä. Haluan, että siitä kuuluu
sairaalloisen lihavuuden rajan ylittävä BMI-indeksilukema. Räp on parasta
silloin, kun se mahtuu vain Chevy Vaniin ja siihenkin vain takapenkille.
Sellaiselta Larry June kuulostaa.
-9- Dylan
LeBlanc: Renegade
Dylan
LeBlanc on niitä ihmisiä, joiden kohdalla mietin, miten toisenlaista oma elämä
olisi voinut olla, jos nimeksi olisi paiskautunut Dylan LeBlanc. Angel Di Maria
on toinen. Tämä kirkasääninen ja hyväsydämiseltä kuulostava nuori mies on ollut
seurannassani aina siitä lähtien, kun Rough Trade nimesi esikoislevy Paupers
Fieldin (2010) kuukauden albumiksi. Laajempi menestys on kiertänyt, mikä tekee
LeBlancista oivallisen noston juuri tähän ryhmäämme.
LeBlancin
koskettavien ja kulkevien melodioiden akustinen countryfolk on vuosien varrella
saanut kylkeensä sävyjä, ja nykyään mies taitaa flirttailla lähinnä AOR:n
kanssa. En tiedä, onko sellaista aikanaan kirosanalta maistunutta termiä enää
olemassakaan, mutta eihän adult oriented käsitteenä loppujen lopuksi hassumpi
ole.
-10- Samuli
Putro: Pienet rukoukset
Vuosilistani
avaus tuntuu muodostuneen jonkinlaiseksi urahuomioimiseksi. Levy, joka tälle
sijoitukselle yltää ei aina ole ollut listapaikan arvoinen, mutta artisti sen
sijaan on. Näin nytkin, sillä Samuli Putro on pitkäaikaisia suuria
suosikkejani, mutta Pienet rukoukset ei kuulu miehen tuotannon kärkeen.
Vaikka Zen
Cafe soitti pitkälti yhtä ja samaa kappaletta koko 14-vuotisen taipaleensa, on
minulla siitä huolimatta kokoonpanoa ikävä. Putro uudistui ja aloitti
soolouransa Elämä on juhla –klassikolla (2009). Sen jälkeen on tuntunut, että
hänellä on ollut vaikeuksia päättää, mitä tehdä: rymytä nuorison kanssa
festareilla vai itkettää elämänsä hukanneita keski-ikäisiä. Molempia saa
tietysti tehdä. Musiikillisesti se on tarkoittanut yhtäällä täysin joutavaa
räminää ja toisaalla kirurgin tarkkuudella viiltäviä lauluja.
Niin,
Pienet rukoukset ei ole parasta Putroa, mutta siinä on riittävästi sitä, mikä
Putrossa on parasta. Silloin kun mies osuu, hän osuu suoraan sydämen sivuääneen
ja sielun rystypuolelle. Yhden lauseen kiteytysten hakeminen on Putrolle
maneeri, mutta mestari hän on aukkojen jättämisessä. Kun Putro laulaa
sairaanhoitaja-äidistäsi, hän ei laula sinun äidistäsi, vaan siitä äidistä,
jonka kaikki tunnistavat; siitä joka on sairaanhoitaja, ajaa polkupyörällä ja
käyttää huiveja.
Kommentit
Lähetä kommentti