Olin kymmenvuotias, kun kävin Auschwitzin parkkipaikalla

Olin kymmenvuotias, kun kävin Auschwitzin parkkipaikalla. Leiriin ei sen ikäisellä ollut pääsyä, joten jäimme siskojeni kanssa isän seuraan odottamaan, kun äiti kävi kierroksella. Muistan tilanteen, mutta lähinnä sen takia, että meitä katseltiin.

Elettiin aikaa, jolloin Puola oli vielä syvällä rautaesiripun takana. Maan ja koko itäblokin sosialistinen järjestelmä oli kuitenkin jo näyttänyt taloudellisen kyvyttömyytensä eikä pysynyt länsimaiden vauhdissa. Isän länsieurooppalainen keltainen auto ja pohjoiseurooppalainen asuntovaunumme olivat parkkipaikalla näkyjä, joita ihasteltiin. Varmasti se tuntui jossakin ja voimakkaasti, koska tuo on asia, jonka parhaiten muistan Auschwitzin parkkipaikalta. Jälkikäteen tuntuu lähinnä kiusalliselta.

En tiedä, missä vaiheessa elämääni olen tullut tutuksi sen kanssa, mitä keskitysleirien aitojen sisäpuolella tapahtui, mutta yli 30 vuotta siitä on. Ensimmäiset omaksumani tiedot ja järkytykset liittyivät luonnollisesti siihen, mitä tuhoamisleirien kaasukammioissa on tapahtunut. Seitsemäntoistavuotiaana olin valmis vastaanottamaan lukion historianopettajan holokaustia käsittelevät oppitunnit. Sittemmin tietoa tapahtumista on kertynyt lisää, ajallinen perspektiivi on laajentunut sotavuosista niitä edeltävään ajanjaksoon sekä maantieteellisesti paljon Saksan ja Puolan rajojen ulkopuolelle.

Vaikken koe olevani holokaustista erityisen kiinnostunut, on asia kuitenkin tullut toistuvasti vastaan erilaisissa kulttuuri- ja yhteiskuntayhteyksissä. Uskon pystyväni hahmottamaan, mitä kaikkia tapahtumakulkuja holokaustiin liittyy. Tiedän, että Euroopan kaupunkien juutalaisia on laitettu asumaan omiin kaupunginosiinsa tai ghettoihin jo vuosisatojen ajan, ja jonkinlainen käsitys minulla on erityisesti itäeurooppalaisten juutalaisten vainoista 1800-luvulla. Mutta edelleen tunnustan täydellisen voimattomuuteni, jos yritän ymmärtää, miten ihmisryhmien systemaattinen tuhoaminen on voinut tapahtua.

Miten juutalaisten vihaamisesta saattoi tulla niin arkipäiväistä, että museot ovat täynnä kuvia lapsista leikkimässä puistoissa, joissa on Kielletty juutalaisilta –kyltti? ”Me juutalaiset olemme erilaisia kuin muut” toteaa Nobel-palkitun Imre Kertészin Kohtalottomuus-romaanin henkilö. ”Juuri sen tähden ihmiset vihaavat juutalaisia. Tietoisuus omasta erilaisuudesta aiheuttaa ihmisessä tervettä ylpeyttä, mutta sellainen on mahdollista vain oloissa, jotka ovat jotakuinkin normaalit ja terveet.”

Auschwitziin en ole vieläkään päässyt, mutta viime kesänä oli vihdoin tilaisuus vierailla keskitysleirillä. Kävin Buchenwaldissa, joka sijaitsee joitakin kilometrejä kulttuuris-historiallisesti poikkeuksellisen rikkaan Weimarin kaupungin keskustan ulkopuolella. Tie Buchenwaldiin kulkee metsän läpi ja on keskitysleirivankien rakentama. Osa siitä on jätetty päällystämättä ja tuntui epämukavuutena muuten viihtyisässä ja modernissa paikallisbussikyydissä. Kahtena päivänä, jotka kaupungissa vietin, aistin Goethen, Schillerin ja Bauhausin hengen. Kävin leivoskahveilla kaupungin pittoreskissa keskustassa ja muistelin historiantunneilta, eikö Weimarin tasavalta edustanut Saksan traagisessa 1900-luvun ensimmäisen puoliskon historiassa jonkinlaista demokraattista vaihetta. Mietin myös, mitä lukion historianopettajalleni nykyään kuuluu. Matkan jälkeen luin Imre Kertészin romaanin, jossa hän kertoo omista keskitysleirikokemuksistaan.

Kertészin Kohtalottomuus kompasteli aluksi. Se on omaelämäkerrallinen tarina, mutta lukiessani suhtauduin epäilevästi siihen, kuinka autenttisesti tapahtumat oli kuvattu. Kertész budapestiläisystävineen joutui natsien pidättämäksi 15-vuotiaana. Hän kirjoitti tapahtumista 30 vuotta myöhemmin. Tästä näkökulmasta mielessä heräsi epäilys siitä, kuinka hyvin ihminen pystyy kuvailemaan yksityiskohtaisia tuntemuksiaan ja silloista miljöötä; kuinka tarkkoja voivat detaljit tai dialogi olla. Tämä niuhottaminen unohtui viimeistään vaikuttavasti kuvatussa kohtauksessa, jossa natsiupseeri saapuu aukealle koottujen poikien luo.

”Samalla huomasin pitkän, käskevän näköisen hahmon, joka tuli vastapäisen rakennuksen suunnasta suoraan meitä kohti. Hänellä oli yllään pitkävartiset saappaat ja vartalonmyötäinen univormu, jota koristivat kultaiset tähdet ja vinosti rinnan poikki kulkeva nahkahihna. Toisessa kädessä hänellä oli ohut ratsupiiskan tapainen, jolla hän naputteli taukoamatta hyvin kiillotettua saappaanvartta.”

Buchenwaldissa käydessäni pystyin aistimaan vain osan siitä, mitä Kertészin henkilöt. Vankiparakit on purettu, kaikkein pahamaineisin Pikku leiri oli alun pitäenkin vain telttarykelmä, ja kuolleiden vankien omaisten toivomuksesta sen on annettu nyttemmin metsittyä. Ilma oli kesäisen tyyni eikä edes helteen takia liian kuuma. Kivisellä alustalla oli hankala kävellä, mutta jos olisin sen tiennyt etukäteen, ongelma olisi ratkennut paremmalla kenkävalinnalla. En voinut tuntea kylmää, eikä minun tarvinnut kokea nahkatehtaasta muistuttavaa makeaa palaneen käryä, kuten Imre Kertész romaanissaan.

”Siinä vaiheessa meidän oli jo lopultakin kiinnitettävä vakavampaa huomiota hajuun. Minun on vaikea määritellä sitä: se oli makea ja jotenkin tahmainen, siinä tuntui myös meille jo tutuksi käynyt kemikaali, mutta sillä tavoin, että aloin jo pelätä juuri syömäni leivän nousevan takaisin kurkkuuni. Meille ei tuottanut vaikeuksia päätellä, että hajuun oli syypäänä savupiippu, joka näkyi vasemmalla, päätien suunnassa, mutta siitä vielä paljon kauempana. Näkyi heti, että se oli tehtaanpiippu, ja niin ihmiset saivat kuulla myös esimieheltämme, vieläpä nahkatehtaan, minkä monet jo tiesivätkin.”

Keskitysleirivierailullani muutaman tunnin kävelyä seuranneiden kipeytyneen alaselän ja orastavan hiukomisen takia minulta unohtui melkein näkemättä museoksi muutettu kolmikerroksinen valkoinen varastorakennus. Se sijaitsi leirin kulmassa ja itsestään mitään numeroa nostamatta sisälsi tyylikkään ja vaikuttavan näyttelyn sotaa edeltävistä juutalaisvainoista, leiritoiminnasta ja vapautuksesta. Lukuisten esineiden ja yksityiskohtien kautta keskitysleiri näyttäytyi kuin luonnollisena osana Weimarin hyvin voinutta kaupunkia.

”Buchenwald sijaitsee vuoristoseudulla, korkealla harjanteella. Sen ilma on puhdasta, silmien edessä avautuu joka suunnassa vaihteleva maisema, ympärillä on metsiä, alhaalla laaksolla kyliä punatiilisine kattoineen.” Kertészin kuvaama näkymä paikan päällä nähtynä saa miettimään, kuinka varmasti tuon ja tuon talon asukkaat tiesivät, mitä täällä rinteessä silloin tapahtui. Kuinka Weimarissa juorut kulkivat, kuinka kylän pojat kävivät metsässä vakoilemassa, kuinka alueen tehtaissa ja rakennuksilla pakkotyössä käyneet vangit varmasti vihjasivat edesjollekin jotakin.

En täysin noudattanut alueen valokuvauskieltoa, mutta leirin laidalla sijaitsevassa krematoriossa laitoin puhelimen pois ja halusin kunnioittaa hautarauhaa. Buchenwaldin alkuvaiheessa tuhkia vielä uurnattiin ja haudattiin, mutta tuhoamiskapasiteetin ylitettyä rajansa järjestelmällisyys katosi. Tuhkat heitettiin minne ehdittiin, varsin lähellekin krematoriota, josta tuli tuhansien ihmisten viimeinen leposija. Krematorion polttouunit ovat näyttäviä ja niiden kyljissä on läheisessä Jenan kaupungissa toimineen uuninrakentajan metallinen kilpi, joka henkii arvokkuutta, perinnettä ja käsityöläisen ammattiylpeyttä.

Kohtalottomuus etenee nopeassa tahdissa, ja noin vuoden sisällä Kertész kuljetetaan Auschwitziin, Buchenwaldiin ja Zeitzin työleirille ja sieltä uudelleen Buchenwaldiin. Kun karjavaunut saapuvat porttien läpi poikien ensimmäiseen ”työpaikkaan”, ei kukaan saa missään tapauksessa myöntää olevansa alle 16-vuotias, eikä siitä saa hiiskahtaakaan, jos kyydissä on myös sisaruksia. Kaikkein pahinta on olla kaksonen. Seuraava oppi, jonka pojat saavat vankeuden alkupäivinä on, että keskitysleiri on terminä epätarkka; oikeastaan pitäisi puhua tuhoamisleireistä ja työleireistä. Esimerkiksi Auschwitz oli tuhoamista varten ja Buchenwaldissa ihmisiä tapettiin vasta, kun heistä ei enää ollut pakkotyöhön.

Lopulta Kertész pääsee sairaalaan ja vapautuminen koittaa. Hänellä ei ole tietenkään missään vaiheessa käsitystä, mitä on tapahtunut ja mitä seuraavaksi tapahtuu ja miksi. Yhtä epätietoinen hän oli pidätyksensä tapahtuessa kuin vapautuessaan. Alussa hän oli innoissaan päästessään muiden poikien kanssa töihin, lopussa hän ei ollut innostunut enää mistään.

Ensi kesänä olen menossa Auschwitziin tyttäreni kanssa. Hänen ei tarvitse jäädä parkkipaikalle odottamaan, vaan voimme viettää alueella päivän ja yhdessä hiljentyä pohtimaan ihmisyyttä. Vaikka saapuisimme paikalle omalla autolla, ei paikallisilla olisi nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin mitään syytä suoda sille ensimmäistäkään ylimääräistä katsetta.

”Näin kyllä, vieläpä kaksi sanaa aamun sarastuksessa, katon alla, talon kapeammalla, menosuuntamme vastakkaiselle sivulla: ”Auschwitz-Birkenau” siinä luki, koukeroisilla saksalaisilla kirjaimilla, aaltoilevan yhdysviivan sitomina.”

Imre Kertész: Kohtalottomuus (1975 Otava, suomentanut Outi Hassi, 240 sivua)