Sinne missä maa päättyy

Tästä kirjasta ei voi olla kirjoittamatta, vaikka se tuntuukin hyvin vaikealta. Romaani on odottanut lukuvuoroaan hyllyssäni pitkään, ja kuinka usein olenkaan ottanut sen käsiini ja luottanut, että hyvää on tiedossa. Mustanpuhuva Sinne missä maa päättyy näyttää hienolta pokkariversionakin, antaa laadukkaan vaikutelman ja kansiin lainatut ylisanat houkuttavat. Eikä pettyä tarvinnut.

Mikä sitten on niin vaikeata? David Grossmanin suurta tarinaa on arvioitu moniaalla, siitä on tehty laadukkaita kritiikkejä sekä yksioikoisempia juoniyhteenvetoja. Kaikille paikkansa ja ansionsa, mutta mielestäni kirjasta ei voi kertoa paljon mitään kertomatta saman tien melkein kaikkea. Tämä ei tarkoita sitä, ettäkö tiedossa olisi käänteentekeviä juonenmutkia tai muuta, mitä pitäisi varoa paljastumasta. On niitäkin, mutta kirjan koko idea ja Grossmanin virittämät taitavat jännitteet sisältyvät jo teoksen perusasetelmaan.

Yritän varovasti: Prologissa ollaan vuodessa 1967, ja Ora (tyttö), Avram (poika) ja Ilan (poika) ovat jääneet eristyksiin pimeään kaupunkiin, sairaalatiloihin. He pelkäävät pommituksia ja sitä, että arabit miehittävät Tel Avivin. Noina muutamana sekasortoisena yönä, prologin 56 sivun aikana, lukijalle esitellään kolmen nuoren lisäksi myös se kaoottinen maailma, johon ainakin koko minun elinikäni on uutisissa viitattu otsikoin ”Lähi-idän kriisi”.

Prologin jälkeen, lopuiksi noin kuudeksisadaksi sivuksi, siirrytään vuoteen 2000, jolloin päähenkilöistä kaksi on patikkaretkellä sinne missä maa päättyy. Jälleen heidän on syytä pelätä, mutta kaksikolla on myös aikaa käydä läpi, mitä kaikkea heille ja heidän kotimaalleen on tapahtunut.

Minulla on vain hatara kokonaiskuva, mistä kaikesta Välimeren itäpohjukassa on ollut kuluneina vuosikymmeninä kyse. Tiedän, mihin sotaan viitataan, kun kirjoitetaan vuoden 1967 tapahtumista, mutta en pysty erottamaan toisistaan kuin pienen osan sen jälkeisistä tapahtumista. Ne ovat loputonta ja kiinnostuksen jo aikaa sitten herpaannuttanutta uutisvyöryä; henkilöitä ja historiallisia paikannimiä, jotka assosioituvat mielessäni vain ja ainoastaan sotatapahtumiin. Kuitenkin ne ovat myös todellisuutta, jossa useampi peräkkäinen sukupolvi on elänyt rakettihyökkäysten pelossa ja oppinut varomaan epäilyttävän näköisiä repunkantajia joukkoliikenteessä sekä tarkastamaan erityisen huolellisesti rajanylityspaikan pakettiautot.

Grossman esittelee kaikkea tätä sirpaleittain, faktoihin ja omiin kokemuksiinsa perustaen mutta kerronnallisesti epäluotettavasti, toistuvasti ajallisia siirtymiä tai muisteluja hyödyntäen. Niitä on välillä vaikea seurata, ja myönnän, että toisinaan tuskastutti ja turhauttikin, mutta voin taata, että viimeistään jälkimmäisen puoliskon alkaessa romaani oli matkalla tämän vuoden lukukokemusteni kärkijoukkoon.

”Syyria, Jordania, Irak, Libanon (---) mutta Ofer vaati täsmällisyyttä, koska oli hyvin käytännöllinen ja pikkutarkka lapsi: ”Onko Egypti oikeasti meidän kaveri?” ”No ei”, minä myönsin, ”ei ne oikeasti halua olla meidän ystäviä.” ”Eli ne on meitä vastaan”, Ofer päätteli totisena ja kysyi sitten, onko olemassa muitakin ”arabien maita” eikä antanut periksi, ennen kuin luettelin ne: ”Saudi-Arabia, Libya, Sudan, Kuwait ja Jemen.” Tunsin, miten Ofer sovitteli nimiä suuhunsa selkäni takana ja lisäsin listaan vielä Iranin – siellä ei varsinaisesti ole arabeja, mutta ei ystäviäkään. Hetken kuluttua Ofer kysyi hiljaa, onko niitä vielä lisää, ja minä mutisin: ”Marokko, Tunisia, Algeria”, ja sitten tuli mieleen vielä Indonesia ja Malesia, Pakistan ja Afganistan ja luultavasti myös Uzbekistan ja Kazakstan – stanitkaan eivät vaikuta ystävällismielisiltä – ja kuule kulta, nyt ollaankin jo perillä koulussa!”

David Grossman: Sinne missä maa päättyy (2009 Otava, suomentanut Markku Päkkilä, 679 sivua)