Svetlana Aleksijevits: Neuvostoihmisen loppu


Dokumentaarinen Neuvostoihmisen loppu kertoo ihmisistä, jotka asuivat Neuvostoliitossa, mutta jotka yhtäkkiä putosivat tyhjän päälle. Kirja koostuu tavallisten Venäjän kansalaisten haastatteluista, jotka on tehty vuosien 1991 ja 2012 välillä.

Odotukseni olivat kovat. Tunnustettu kirjailija, Nobel-leima kannessa, raflaavan houkutteleva kirjan nimi. Tavallisen ihmisen kokemuksia ajanjaksosta, jonka loppua itsekin pääsin kokemaan television ja sanomalehtien välityksellä. Juuri sellaista hyvin kiinnostavaa lähihistorian retrospektiivistä tarkastelua.

”Joku on huomauttanut osuvasti: viidessä vuodessa Venäjällä voi muuttua kaikki, mutta kahdessasadassa vuodessa ei muutu mikään.”

Venäläisyys ja neuvostoliittolaisuus ovat mielessäni arvoituksia. Lukuisista perustelluista ja perusteettomista syistä moni suomalainen karttaa naapurikansaansa, ja vaikken haluaisi niin tehdä ainakaan mistään stereotyyppisistä syistä, tosiasiat ovat kuitenkin kiistattomat. Tuossa vieressä on ollut koko elämäni ajan suurvalta, joka on välillä näyttänyt suurelta ja mahtavalta, toisinaan pelottavalta, usein aika pilkanalaiseltakin ja aina vähän kiinnostavalta, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että koskaan olisin itärajaa ylittänyt.

Olen asunut ikäni kaupungissa, joka on keskeisiltä osiltaan venäläisyyden leimaama, jossa venäläisyys näkyy historiassa ja katukuvassa. Silti en tiedä venäläisyydestä paljon mitään. Jos kuuntelen venäjää, en luultavasti ymmärrä sanaakaan. Maailmassa on paljon kaukaisempia maita ja kieliä, joista luulen tietäväni paljonkin ja joiden kielestä saan sentään tolkun, mistä puhutaan.

Hyvistä lähtökohdista huolimatta on myönnettävä, että Neuvostoihmisen lopun lukeminen oli tavattoman raskasta. Se koostuu 20:sta aikalaisten haastattelusta, ja Svetlana Aleksijevits onnistuu välittämään vaikutelman, että hän todella istuu haastateltaviansa kanssa keittiön pöydän ääressä kuuntelemassa. Tämä pyrkimys autenttisuuteen on kunnianhimoinen, mutta 697 sivua käytännössä lähes litterointityylistä tekstiä on liikaa.

Venäjä on - ja etenkin Neuvostoliitto oli - valtava maa, jossa asuu satoja kansoja, joista varmasti jokaisen historia ja tarina ansaitsevat tulla kuulluksi. Jättivaltion monin tavoin traaginen historia oli lyhyt, mutta sisältää tapahtumia tuhansien tietokirjojen ja romaanien aiheiksi. Niitä olen lukenut, niistä olen hyvin kiinnostunut ja aion lukea jatkossakin, mutta kun ne kaikki on yritetty mahduttaa 697 sivuun, on kokemus yksinkertaisesti liikaa.

Se on sääli, koska kirjassa on paljon erinomaista. Muistelukset siitä, kun turvallisuuspalvelun virkamiesten omatunnot alkoivat kolkuttaa. Mielipiteet siitä, minkälaiselta Mihail Gorbatshov näyttäytyy kansalaisten silmissä; vapauttajana, mutta myös henkilönä, joka ajoi kaiken kaaokseen. Näkemykset siitä, kuinka kirjan alaotsikon mukaisesti kaikesta tuli käytettyä ja kauppatavaraa, jota oikein kukaan ei halunnut. Kuinka suurin osa kansasta jonotti jopa pahemmin kuin neuvostoaikana, ja samalla toisilla oli rahaa, huviloita, aseita ja jalkapallojoukkueita kasapäin.

”Se oli sosialismia, ja se oli yksinkertaisesti meidän elämäämme. Emme me silloin siitä paljon puhuneet. Mutta nyt, kun maailma on peruuttamattomasti muuttunut, se silloinen elämämme on alkanut kiinnostaa kaikkia; olipa se millaista tahansa, se oli meidän elämäämme.”

Svetlana Aleksijevits: Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia. (2013, suomentanut Vappu Orlov 2018, Tammi, 697 s).

Kommentit

  1. Ihan vain vertailun iloksi:
    https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/neuvostoihmisen-loppu-kun-nykyhetkesta-tuli-second-handia/

    VastaaPoista

Lähetä kommentti