Vuoden 2018 parhaat levyt

Nämä ja  neljän kaverin valinnat on julkaistu 22.-31.12.2018 julkisessa Facebook-ryhmässä Ruutia, räminää & rakkautta.

-1- Shame: Songs of Praise

Shamen debyytti oli Rough Traden helmikuun levy. Kevätpuolella aavistelin, että kärkisijoja tässä tavoitellaan, mutta piti odottaa aina elokuiseen lauantai-iltaan, että padot murtuivat. Arctic Monkeys aloitti iltakymmeneltä ja lauloi itseään ironisoiden halunneensa aina olla kuin The Strokes. Veikkaan, että Shamen pojat ovat ainakin joskus halunneet olla kuin Arctic Monkeys. No, he soittivat tuona lauantaina neljä tuntia aiemmin ja minusta tuntui, että veivät Arctic Monkeysilta ilmat palleasta.

Verrattuna tämän levyvuoteni hienoiseen tasapaksuuteen, Shame soi lavalla ja levyllä samanaikaisesti irtonaisena ja terävänä, letkeänä ja raivokkaana, postpunkina ja modernina, angstisena ja ironisena, perinteikkäänä ja tuoreena. Mikä nuoruus, mikä energia, mikä uskottavuus, mikä aksentti, mikä pohjoislontoolaisuus, kuten videon kaulaliinasta voi päätellä. Songs of Praise on levyvuoteni ylivoimainen ykkönen.

Kevättalvella 2006 en paljon muuta muista tehneeni kuin kuunnelleeni Arctic Monkeysin esikoislevyä. Ja jos digitaalisen hyödykkeen voisi kuunnella puhki, juuri niin olisin tehnyt Shamen esikoiselle syyskesällä 2018. Kummallakin kerralla musiikinkuuntelussani tapahtui jotakin, mitä en lainkaan osannut odottaa. Kuuntelin pakkomielteisesti musiikkia, mikä ei minkäänlaisella objektiivisella mittarilla ollut minulle suunnattu. Aika näyttää, onko Shame tällaisessa kirjoituksessa osapuolena vuonna 2030, olenko minä, mutta juuri nyt on hyvä näin.

-2- Kurt Vile: Bottle It In

Kurt Vile on tehnyt eri kokoonpanoilla pinon levyjä, jotka edustavat amerikkalaista nyky-folk-rockia aidoimmillaan. Niitä kaikkia on leimannut jonkinlainen ennalta-arvattavuus ja kaavamaisuus – epäreilua sikäli kirjata tätä negatiivisessa sävyssä, koska jonkun toisen levyillä olen lukenut moiset määreet tuotannon vahvuuksiksi. Kiertämätön tosiasia kuitenkin on, että Vilen julkaisut eivät ole aiemmin vuosilistoilleni päässeet, eikä näin hyvästä sijoituksesta ole ollut koskaan puheitakaan. Sanoisin, että aina olen innostunut miehen uusimmasta levystä, mutta hyvin nopeasti myös kyllästynyt. Ja jos olisin pahakielinen, jatkaisin, että tällä kertaa en ole ehtinyt kyllästyä, koska levy ilmestyi vasta lokakuussa.

Ihan niin ei asia kuitenkaan ole. Vaikka levy kuulostaa juuri niin kitaravetoiselta ja laiskanpulskealta keskitempoamericanalta kuin Vilen levyjen pitääkin kuulostaa, eräänlainen tasapaksuus on väistynyt. Erotan pitkien kappaleiden tutun kuljetuksen taustoilla ja tukena uusia sävyjä, koukkuja, kolinaa ja surinaa. Miehen sinällään hyvin eteenpäin kulkevat kappaleet, jotka aina eivät ole olleet maantietä kiinnostavampia, ovat nyt kokemuksina hypnoottisempia ja houkuttelevampia. 

Dj Norppa sanoi joskus Radio Cityssä, että hänen juuri soittamansa kappale oli niin tyylikäs, että teki mieli pukeutua paremmin. Kun kuuntelen Kurt Vilen musiikkia, tekee mieli pukeutua tavallistakin huolettomammin, jättää ruutupaita silittämättä, pukea rispaiset farkut, valita kuluneimmat tennarit. Jos jotakin vielä Kurt Vileltä toivon, niin sanoituksiin lisää sielukkuutta ja tarinoihin syvyyttä. Nytkin tässä valitsemassani näytekappaleessa hänen viestinsä kuulijoilleen on check baby, check baby, one two three, that’s alright with me.

-3- Sun Kil Moon: This Is My Dinner

 "Due to unforeseen circumstances beyond their control Sun Kil Moon / Mark Kozelek have to cancel the Helsinki show. There are no plans to reschedule this show again unfortunately.” Rivit voisivat olla suoraan Mark Kozelekin lyriikoista ja ehkä niihin joskus päätyvätkin. Mutta valitettavasti ne ovat sähköpostiviestistä, jonka myötä kumitin miehen keikan jo kolmannen kerran kalenteristani.

Toivottavasti Mark Kozelek on riittävän tietoinen siitä mahdollisuudesta, että jos tällainen vielä toistuu, saattaa hänen levyjensä sijoitus vuosilistallani kostoksi lähteä alaspäin. Silloin ei enää välttämättä auta, että Helsinki on mainittu novellimaisissa lyriikoissa. Ei se että kasattuna on taas levyllinen vangitsevaa tarinointia elämästä, matkustamisesta, kohtaamisista, populaarikulttuurista ja märistä sukista. Eikä se että Kozelekilla ei ole musiikkia soittaessaan eikä minulla sitä kuunnellessani mihinkään kiire. 

After the show last night in Espinho I met a woman who asked

“Mark, besides music, what are your other passions?”

I said, “I'm fifty years old, baby, I find laying on the couch very relaxing

And I also enjoy reading books with my new reading glasses

And I enjoy being 50, and not suffering from pancreatic cancer”

-4- PÄÄ KII: Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan

Vuoden 2012 levylistani ylivoimainen ykkönen pääsi yllättämään julkaisemalla kakkoslevynsä. Ja vielä hämmentävämpää oli nähdä kuopatuksi jo luulleeni Kakka-hätä 77:n paluu lavoille. Kuusi vuotta sitten PÄÄ KII löi suoraan takaraivoon ja kiteytti sanoituksiinsa pitkän nousukauden peruuttamattomasti jakamaa suomalaista yhteiskuntaa. Jotakin samaa on tähtäimessä ollut tälläkin kertaa, mutta viesti jää torsoksi, sanoitukset liian ilmeisiksi. Tuollaisen kirjoittaminen tuntuu toisaalta vähän niuhottamiselta, koska niin monta kertaa ovat etusormi ja peukalo tätä levyä kuunnellessa hakeutuneet plektraotteeseen. Ryhmän pistämätön melodian ja ajoituksen taju on tallella, ja jos Teemu Bergman kuulisi, että mielestäni tämä on parasta hyvän tuulen rock’n’rollia, hän tulisi todennäköisesti vetämään minua lättyyn.

-5- Ryley Walker: Deafman Glance

On saattanut syntyä vaikutelmia, että Ryley Walkerin uusimman levyn sisällyttäminen omalle levylistalle on pätevyysvaatimus ryhmämme jäsenyydelle tai ainakin kirjoittamisoikeuden säilyttämiselle. No, tässä miekkonen taas on. Varsinainen syy on, että hän julkaisi hienon levyn monipuolista ja laadukasta amerikkalaista folkrockia. Levyssä on tallella tuttu rytminen vaihtelevuus ja soinnin täyteläisyys, mutta se tuntuu astetta pidättyvämmältä ja hillitymmältä kuin edeltäjänsä. 

Heppu kävi täällä myös keikalla. Paahtavan kesän 2018 hautautuessa vähitellen muistojen kerrostumiin näkyviin jää yhä harvenevia maamerkkejä. Niistä yksi kestävimpiä on Walkerin vierailu Yrjönkadulla. Aistillinen ilta, jonka kulussa ryhmä ei epäröinyt lisätä tuttuihin lauluihin lisää kierroksia, oli kuin tehty silloisiin olosuhteisiin. Ennen keikkaa istuskelin Ruttopuiston penkillä lukemassa, hyväntuulisia ihmisiä oli paljon liikenteessä, tunnelma seesteinen, ja Walkerin oman maan presidentti oli juuri poistunut kaupungistamme. Siitä ja monesta muusta asiasta kuultiin kommenttia tältä varsin eläväiseksi ja vuorovaikutukselliseksi persoonaksi osoittautuneelta chicagolaiselta.

-6- Johnny Marr: Call the Comet

Kiinnostukseni The Smithsin keulahahmojen nykykuulumisiin on ollut jo pitkään niin vähäinen, että luulin yhteyden katkenneen lopullisesti. Johnny Marrin tekemisiä on tullut seurattua vain satunnaisesti, ja se toinen tuntuu seonneen lopullisesti. Niinpä tämä listasijoitus ja varsinkin aika, jonka olen Marrin uuden levyn kanssa tänä vuonna viettänyt, yllättivät perusteellisesti.

Levy on hyvin perinnetietoista kitaravetoista brittipoppia. Se on kokonaisuutena liian pitkä eikä täysin jaksa säilyttää kiinnostavuuttaan. Yleisilme on hieman tunkkainen, mutta levyllä on riittävän monta hyvää kappaletta, joista yksi on vuoden 2018 paras.

”Hi Hello” helisee helpotuksen ja virkistyksen lähteenä. Se on parasta mahdollista poppia; täydellinen sävellys, lohduttavat sanat, koukut jotka iskivät saman tien tiukasti kiinni. ”Hi Hello” toimii juuri niin kuin nostalgiahetken kuuluu. Se vie kuulijan hetkessä takaisin 30 vuoden päähän ja muistuttaa samalla, että niistä ajoista on jo kauan. Kaikesta on.

-7- of Montreal: White Is Relic / Irrealis Mood

of Montreal julkaisi taas levyn. Tapahtuma ei minään vuonna aiheuta liikehdintää aivan listani kärkipäässä, mutta jonkinlainen sarjapiletti pumpulla tuntuu olevan Top 10:een. Tällä kertaa on tultu ulos, noustu tai laskeuduttu maan pinnalle kuuden kappaleen kokonaisuudella, jossa on tosiasiassa 12 laulua. Kaksi kappaletta on aina yhdistetty toisiinsa löysällä miksauksella ja kauttaviivalla. En tiedä miksi tähän on päädytty, mutta jos etsisin selkeää ja yksiselitteistä kuuntelukokemusta, jättäisin of Montrealin kokonaan väliin. Biisien nimillä ja sanoituksilla on vain vähän tekemistä keskenään, ja kokonaisuus tuntuu olevaan irrallaan siitä reaalimaailmasta, jonka meistä suurin osa ympärillään hahmottaa. Kikkailua tai ei, mutta tärkeintä kuitenkin on, että tallella ovat hienon ja omalaatuisen ryhmän tunnusmerkit: huumaavat rytmit ja hunajaiset melodiat.

” If we put our ear to the ceiling

We can hear the multiverse seeding”

-8- Serpent Power: Electric Looneyland

Luulin, että psykedelisen rockin renessanssi on ohi. Ajattelin, että joidenkin vuosien takainen hypetys loppui jo, ja omissa papereissani huippukohta oli Templesin häikäisevä debyytti vuodelta 2014. Mutta en toisaalta huomaisi hypeä, vaikka sellainen koputtaisi oman parvekkeeni oveen. Oli miten oli, tämä The Zutons- ja The Coral –nokkamiesten yhteisprojekti on tuottanut erinomaisen levyn. Terävät kappaleet, pehmeä urut, taustalle miksattu laulu, kauniit melodiapätkät, rämisevät rummut ja tarkoituksellisen tahmaiset soundit ovat juuri niin kuin pitääkin, ja kaiken kruunaa persoonallinen aavikkogrungemainen ote. 

-9- Stephen Malkmus And The Jicks: Sparkle Hard

On ryhmäläinen Zebulonin ja hänen taannoisen bloginsa ansiota, että kuuntelen Stephen Malkmusin musiikkia. Suhteeni Pavementiin oli 1990-luvulla etäinen, ja niinpä herran soolouran alku meni kokonaan ohi. Ihan samaan irrokkuuteen kuin 2000-luvun alkuvuosina mies ei enää yllä, ja vaikuttaa siltä, että Real Emotional Trashin (2008) mestariteostasoon ei ole paluuta. Mutta hyvin toimii edelleen. En tiedä musiikista mitään, minulla ei ole rytmitajua, en tunne nuotteja tai sointuja enkä aina erota korkeaa ääntä matalasta. Ehkä juuri siksi Malkmusin nyrjähtänyt, nykivä ja epävireiseltä kuulostava rähjäkantri uppoaa niin hyvin.

-10- Arctic Monkeys: Tranquility Base Hotel & Casino

Myöhemmin listallani palaan elokuun lauantai-iltaan, jolloin listaehdokkaiden keskuudessa tapahtui vallanvaihto. Yhtenä osallisena siinä oli Arctic Monkeys, joka joskus, tarkemmin sanoen kevättalvella 2006, oli bändeistä tärkein. Se palautti silloin kiinnostukseni uuteen populaarimusiikkiin. Ruuhkavuosien ytimessä, kaiken aikuistumisen ja keskiluokkaistumisen keskellä jostain myspacemaailmasta arkeeni ja nappikuulokkeisiini ilmestyi neljä räkänokkaa. Vaikutus oli valtava, mutta sittemmin kaari on laskenut, hehku hiipunut, eikä ryhmän näkeminen viimein livenä tuntunut enää oikein miltään. Kun uusin levykin on korkeintaan tasoa tyydyttävä+, on tämä listalle nosto nähtävä enemmän urapalkintona. Samalla on syytä palauttaa mieleen vanha viisaus: ihmiselle ei ole hyväksi muuttaa Sheffieldistä Los Angelesiin.