Kalevi Seilonen: Metsäroisto

Kalevi Seilosen pienoisromaani Metsäroisto on täyttä tavaraa. Se alkaa kuvauksella siitä, kuinka kertojasta tuli sukunsa toistaiseksi ainoa metsäroisto. 75 sivua myöhemmin kirja päättyy luetteloon huvittavimmista suomalaisista paikannimistä. Lista perustuu Seura-lehden lukijaäänestykseen. Siinä välissä kirjassa on yhtä jos toista.

Metsäroisto on mennyt alun perin metsään oman pihansa portista, vaikkei ole sitä ennen käynytkään metsässä. Hän on elänyt metsäroistona 27 vuotta ja uskoo olevansa lajinsa viimeinen, sillä alalla ei ole tulevaisuutta. Metsäroistoa etsii koko Suomi. Hänet halutaan paitsi vangita, myös saada suoraan TV-lähetykseen ja myöhemmin museoida. Metsäroisto on jo nyt julkisuuden henkilö, monella on hänestä mielipiteensä, vaikka harva on nähnyt miestä.

Kiinniottamisoperaatiot ovat mittavat ja niitä seurataan julkisuudessa tarkasti. Ainakin näennäisesti syynä on vanha valhe, jonka mukaan metsäroisto on tappanut 16 miestä ja kolme naista, vaikka tosiasiassa on tappanut neljä naista ja nekin kuolivat sydänhalvaukseen. Tosiasiassa ja tosiasiassa, sillä mikä tässä kaikessa on totta edes tarinan tasolla.

Metsäroisto kirjoittaa tarinaansa käsin pieniin muistivihkoihin, vaikka hänellä on ympäri Suomea käytössään myös yksitoista työhuonetta, joissa kaikissa on kirjoituskone. Metsäroiston tarinassa on kolmetoista lukua ja aina kun mies saa yhden valmiiksi, lähettää hän sen kustannustoimittajalleen. Alun perin tarkoitus on ollut kirjoittaa 24 osaa, mutta ilmeisesti urakasta on tullut liian vaativa. Samalla kun metsäroisto kertoo näistä asioista, hän tiedostaa hyvin myös lisäävänsä paljastumisen riskiä.

Kalevi Seilosen teksti on hillittömän hauskaa. Se on lakonisen yksinkertaista ja naiivin toteavaa; älykkäitä ja paljastavia sanoja tavallisista asioista. Etsimättä tulevat mieleen Jouko Turkan terävät ihmishavainnot ja Matti Pulkkisen houreinen ajankuva. Myös Antti Tuurin lauseiden takaa löytyy samanlaista sympaattista pilkkaa ja lämpimän ivallista huumoria.

Seilonen on käsittämättömän taitavasti taltioinut Metsäroiston vähille sivuille paljon viisautta. Tekstissä on häikäilemätöntä ironiaa suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuurielämää kohtaan. Kirjan sivuilla uskotaan, että Metsäroistoa tullaan moittimaan siitä, etteivät muistiinpanot ole kronologisessa järjestyksessä. Yhdessä alaviitteessä Seilonen huomauttaa yliopiston kirjallisuuden opiskelijoille, että tekstissä mainittu portti on ymmärrettävä vertauskuvallisesti.

Sydänhalvaukseen kuolleiden naisten määräkin jää lopulta epäselväksi ja kyseenalaiseksi, koska metsäroisto on hyvä ja rehti mies. Hän jättää lainaamaansa autoon bensarahaa ja pitää liioitteluna juttuja korvaussummista, joita vakuutusyhtiöt ovat hänen takiaan joutuneet maksamaan. Armeijan ja poliisin hänen etsimiseen käyttämien resurssien mittavuus pöyristyttää miestä.

Metsäroiston tarinan ja sen kertojan vainoharhainen epäluotettavuus, ironinen tietoisuus ja kriittinen ihmisluonnon analyysi on viety pitkälle. Metsäroisto ja Seilonen harhauttavat etsijänsä ja lukijansa kertomalla vuorotellen asioita, jotka tuntuvat tosilta ja toisia, jotka ovat varmasti valetta. Kirjassa mainitaan lukuisia henkilöitä ja paikkoja ilmeisenä tarkoituksena sekoittaa jäljittäjät. Osa niistä saattaa liittyä metsäroiston elämään, osa ei varmasti liity. Tästä kaikesta huolimatta Metsäroistoa voi myös lukea verrattomana narritarinana ihmisestä ja yhteiskunnasta.

”Kirjoittaminen on pelkkää itsensä sensuroimista. Eihän voi olla kaikkea mieltä ja leperrellä järjettömiä niin kuin se entinen kerimäkeläinen isäntä, Anttonen tai Onttonen, joka puhui lakkaamatta toistakymmentä vuotta. Ainoastaan syödessään ja nukkuessaan oli hiljaa.”

Kalevi Seilonen: Metsäroisto (1986 Tammi, 75 s)