Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historia. (2016 Siltala, 587 s). Harvinaisen hurja tietokirjalukukokemus; runsaudensarvi, josta riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa, ei pelkästään sen takia, että Eskelinen esittelee ison pinon kirjallisuuden valokeilasta varjoon jääneitä teoksia. Kaikkea Eskelinen analyysiä en ymmärräkään, ja osa tuntuu kohtuuttoman tölvivältä, mutta kokonaisuutena erinomaisesti kirjoitettu teos.
Olli Jalonen: Taivaanpallo (2018 Otava, 461 s). Hieno tarina tieteen, taikauskon, uskonnon ja tiedon kamppailusta. Ihmisyys on koetuksella nuoren Anguksen matkassaa St Helenan saarelta Lontooseen. Symboliikka, tarkkanäköisyyden metafora jäi toimimaan monella tavalla.
Tommi Kinnunen: Pintti (2018 WSOY, 291 s). Neljäntienristeys oli paras vuonna 2014 lukemani kirja, ja Lopotti kymmenen parhaan joukossa kaksi vuotta myöhemmin. Top 10:een Pinttikin on matkalla, koska Tommi Kinnunen on mestari luomaan henkilön miljöössään. Harvaan ladotuilla 100 sivulla, tarvittavat faktat tarjoten, henkilön toimimaan laittaen hän rakentaa lukijan mieleen kokonaisen, ehjän ja moniulotteisen henkilöhahmon. Pintti kertoo paremmasta haaveilevista rikkinäisistä ihmisistä ja heidän välisistä haikeanmelankolisista suhteista; en tiedä kirjallisuudelle parempaa aihetta.
Reko Lundan: Tarpeettomia ihmisiä
Alice Munro: Valkoinen tunkio (1986 Tammi, 327 s, suom. Kristina Rikman). Munron pienieleisten mutta paljon kertovien novellien salaisuus liittyy hänen kykyynsä siirrellä kertomusta ajassa ja jättää siihen aukkoja. Vaikka kaikki on enemmän kuin kohdallaan, jokin hänen kertomuksissaan ei kuitenkaan täysin valloita, vaan jää etäiseksi.
Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema
Kommentit
Lähetä kommentti