Talvella 2003 KOM-teatterissa näkemäni Tarpeettomia ihmisiä on yksi järkyttävimpiä näytelmäkokemuksiani. Eero Ahon, Hannu-Pekka Björkmanin, Sari Mällisen ja Tiina Lymin hahmot ja yksittäiset vuorosanat ovat painuneet mieleen. Niinpä oli ristiriitaisen kiinnostava kokemus tarttua 15 vuoden jälkeen itse näytelmätekstiin.
Draama sijoittuu Helsingin lähiöihin, joista mainitaan ainakin Pihlajisto ja Roihuvuori. Kari on työttömäksi jäänyt kojeistoasentaja, jonka viimeiseksi jäänyt tehtävä oli asentaa miehen itsensä tarpeettomaksi tehnyt linja-automatiikka. Petri on puuhakas, omaan tarmoonsa väsyvä, vähitellen erillistaloonsa yksinäistyvä luokanopettaja. Karin vaimo Tuula on ylennetty myymälävastaavaksi, ja Sonja on Tuulan työkaveri Siwasta.
Näytelmän tarina ja henkilöt ovat kuin oppikirja siitä, kuinka aktiivisuus ja osallistuminen kasautuvat yksille ja toisaalta huono-osaisuus syvenee toisilla. Lundánin näytelmä on kirjoitettu vuosikymmen lamakurimuksen jälkeen, hurjan nousukauden keskellä. Ehkä vaatikin ainakin vuosikymmenen, että Suomen talouden mullistusten vaikutukset alkoivat näkyä. Voi olla, että kymmenille tuhansille tavallisille suomalaisille ei ollutkaan traagisinta se, mitä tapahtui 1990-luvun alussa, vaan se, miten kansa jakautui noustessaan lamasta. Petrille kertyi tehtäviä, vastuita ja luottamusta enemmän kuin tämä olisi jaksanut kantaa, ja Karia ei tarvittu enää missään.
Lundán luo taitavan konfliktin näytelmän hahmojen, ennen kaikkea miesten, ympärille: he ovat samaan aikaan säälittäviä ja lohdutettavia, mutta myös täydellisen tunteettomia kusipäitä aina sadistisuuteen saakka. Tarpeettomia ihmisiä on hyvä esimerkki 2000-luvun näytelmäkirjallisuudesta, joka kuvaa rajua rakennemuutosta, lamanjälkeisen työelämän kapitalisoitumista ja talouselämän kovuutta.
Miehen katkeruus ja tarpeettomuus tulee vähitellen esiin, ja siinä yhtälössä naisen on valittava ja ajoitettava sanansa tarkasti, koska muuten voi käydä huonosti. Jouduin silloin näytelmän katsojana ja nyt lukijana laittamaan itseni ja ajatukseni seinää vasten, koska ajattelin, että eikö Tuulan olisi kannattanut jättää tuo sanomatta, olisiko pitänyt tuossa kohtaa myönnytellä, syödä ne helvetin leivät vaikkei ollut nälkäinen.
Kylmäävin kohtaus oli ja on edelleen Karin ja Tuulan, Björkmanin ja Mällisen mestarillinen hetki, jolloin perheväkivallasta tulee yhteinen vaiettu salaisuus. Se, jolloin on ensimmäisen anteeksiantamisen kohta ja jossa kuin yhteisestä sopimuksesta Tuulan aivotärähdys johtuukin siitä, että rapun kivetys on sukalle tosi liukas.
"Tapahtumapaikka ja –aika: Itä-Helsinki, nyt."
Reko Lundán: Tarpeettomia ihmisiä (2003 WSOY, 108 s).
Lähteenä lisäksi
Hanna Suutela: ”Näytelmäkirjallisuus seuraa aikaansa” teoksessa Suomen nykykirjallisuus 1 (2013 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura)
Kommentit
Lähetä kommentti