Kun kirjaa kuvaillaan termillä postmoderni antiromaani ja sitä kerrotaan leimaavan nihilistinen kehityspessimismi, olisi ehkä viisasta ottaa lukupinosta seuraava teos. Mutta silloin saattaisi menettää jotakin aivan poikkeuksellisen haastavaa ja stimuloivaa.
Romaanihenkilön kuolema on läimäytys pitkäpiimäisen realistisen, kirjasarjamaisen työproosan poskille. Se on metafiktiivinen: kirja kirjasta itsestään, kertomus kertomuksesta, omasta luomisprosessistaan. Se kertoo muun muassa siitä, miten Matti Pulkkisen edellinen teos otettiin vastaan, enkä minä tiedä, onko näin oikeasti tapahtunut, koska ainakaan sennimistä teosta ei ole olemassa.
Kustannustoimittaja Makkonen istuu puistonpenkillä ja lukee kirjailijan muistiinpanoja. Kirjailija – mahdollisesti Matti Pulkkinen – käy Tansaniassa ja Berliinin muurilla, analysoi Puolan sotatilaa ja tulee matkallaan tölvineeksi kaikkea. Suomalaista kulttuuripolitiikkaa, yhtenäiskulttuuria, konsensusta, kirjallisuuspalkintoja, pitkiä valtionapurahoja. Romaanihenkilön kuolema on kuin ummehtuneella ja tunkkaisella aikakaudella hikoileva räjähdysvalmis paketti. Se on aikaansa edellä ja kivistävissä kasvukivuissaan ennakoi maailman muuttumista ja pirstaloitumista.
Kirja on vuorotellen jankuttavan tylsä ja vangitsevan kiinnostava. Se on sirpaleinen mosaiikki, aukkoinen tarina ja niin kaukana perinteisestä juonivetoisesta lukuromaanista kuin olla voi. Epäluotettava kertoja on vuoroin esillä, vuoroin piilossa; se mitä kirjan sivuilla lukee on mihinkään liittymätöntä täyttä puppua ja heti seuraavaksi silkkaa faktaa suoraan uutisista autenttisine kuvamateriaaleineen.
Puistonpenkillä istuva Makkonen on kuin me lukijoina ja tämän nerokkaan hahmon kautta Pulkkinen pakottaa lukijansa reflektoimaan omaa lukukokemustaan. Siitä tulee, luulisin että vähän lukijasta riippuen, hulvaton, hervoton, houreinen, hysteerinen, neuroottinen, ahdistava, järkyttävä, luotaantyöntävä, valloittava tai kaikkia näitä samanaikaisesti. Makkosen ja Pulkkisen – kirjailijan, muistiinpanojen lukijan ja kirjan lukijan – suhde on jatkuvassa muutosliikkeessä ja heidän läsnäolemisen tasonsa vaihtuvat toistuvasti. Eihän tässä kaikessa paljonkaan järkeä ole, mutta juuri siksi se on niin erinomaisen kiinnostavaa. Kirjassa ei ole mitään laskelmoitua tai tarkoitushakuista.
Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema (1985 Gummerus, 639 s).
Lähteinä lisäksi
Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa. (2016 Siltala)
Pertti Lassila (toim.): Suomen kirjallisuushistoria 3 (1999 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).
Kommentit
Lähetä kommentti