Suuren lamaromaanin etsintä jatkuu, vaikka alan tyytyä ajatukseen, että isoa, kokoavaa, realistista kertomusta 1990-luvun alusta ei ole olemassa. Ei isoa peiliä, mistä katsella mitä tuolloin tapahtui, vaan laman kertomus erikokoisina ja eri tavoilla heijastelevina sirpaleina.
Aistini ovat kuitenkin koko ajan herkkinä, ja aina kun lamaromaani mainitaan, valpastun. Teoksessa Suomen nykykirjallisuus (2013) lamaromaani esitellään historiallisen romaanin alalajina ja sijoitettuna otsikon ”Kriittisiä ajan ja yhteiskunnan kuvia” alle. Siinä mainitaan myös Tiina Piilolan Alkuvedet. Se, kuten muut luvussa esitellyt teokset ovat jääneet kotimaisessa kirjallisuudessa kovin marginaalisiksi ja melko vähälle huomiolle.
En tiedä, mitä mieltä Tiina Piilola olisi esikoisteoksensa nimeämisestä lamaromaaniksi, mutta koska jokainen saa lukea kirjoja niin kuin haluaa, minä luin Alkuvesiä juuri sellaisena. Siitä lähtökohdasta muodostuikin kiinnostava lukukokemus.
Alkuvedet sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle 1990-luvun taitteeseen. Siinä kerrotaan 12-vuotiaan Kaarin kesänvieton kautta perheen kasvukivuista, sukupolvien välisestä kuilusta, yhteisön kiinteydestä ja hajoamisesta. Kaarin perheeseen kuuluvat omien vanhempien ja isovanhempien lisäksi serkut, heidän vanhempansa ja puolisonsa. Kaari tarkkailee ympäristöä ja ihmisiä ja päällisin puolin elämä tuntuu etenevän tavanomaisen mutkittelevaa polkuaan.
Koska päätin, että kyseessä on lamaromaani, löysin vaivatta tekstin pinnan alta uhkaavan taustaväreen. Se voisi hyvin olla myös ahtaan uskonnollinen, sisäänpäin kääntynyt kyräilevä yhteisö, mutta minä tartuin heti kiinni Piilolan antaessa vihjeitä siitä ”miksi isä ei halua, että äiti kirjoittaa nimen Jarmon paperiin”.
Teksti on hyvin aistikasta, tarkkaa ja monipuolista kuvaillessaan lehmiä navetassa, 30 kilometrin takaisen meren tuoksua tai auringon säteiden värisävyjä. Lapsen näkökulma, havainnot ja johtopäätökset maailman menosta välittyvät aidonoloisesti ja koskettavasti. Välillä sinällään sujuva ja luonteva kerronta tukahtuu kuitenkin yksityiskohtiin. Tuntuu kuin esikoiskirjaan olisi haluttu sijoittaa kaikki kertynyt vuosikausien muistivihkomateriaali.
Alkuvedet on kuitenkin taitavasti kirjoitettu kokonaisuus. Joki ja vesi toimivat elementteinä, jotka jäävät lukijan mieleen; tulva peittää, jäät ajelehtivat, pohjamuta kätkee, hauki vaanii, uiminen sorakuopalla on parasta kesässä. Lama on siellä syvällä piilossa kuin alkuvedet tai taustalla olevat takausvastuut , ja esiin noustessaan se rikkoo pinnan ja vie kaiken mennessään.
”Ikinä muulloin ei ajattele miten ihana on hengittää; vain silloin kun on puristanut huulia ja silmiä tiukasti yhteen niin että sattuu, kestänyt jyskytyksen rinnan alla ja huimauksen päässä, ajatellut että kohta minä pyörryn ja sitten on ponnahtanut pystyyn kuin pimeään pingotettu vieterinukke, tuntenut pään, vatsan ja kohinan, ja kuvitellut että saunakin vetää syvään mustaa henkeään.”
Tiina Piilola: Alkuvedet (2006 Atena, 215 s)
Lähteenä lisäksi Leena Kirstinä & Risto Turunen: Nykyproosan solmukohtia ja avauksia teoksessa Suomen nykykirjallisuus 1 (2013 Suomalaisen kirjallisuuden seura)
Kommentit
Lähetä kommentti