Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.
Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat tilannetta kertomalla luonnosta kolmen vuorokauden kranaattisateen jälkeen. Sotatilan kontrastit ilmenevät kotiin lähetettävissä varustepyynnöissä: milloin tarvitaan makeaa ja hyvää, milloin aidot luutnantintähdet, välillä nuhavoidetta. On kuin pojat eivät itsekään ymmärtäisi, missä ovat, niin voimakas on todellisuuden verhoamisen tarve. Sodasta ei saa tolkkua, vainajiin tottuu, asemasotavaiheeseen kotiutuu ja lomatkin ovat pettymyksiä, koska ei ole mitään sellaista kerrottavaa, mitä kotona haluttaisiin kuulla.
Lundbergin poukkoileva ja polveileva, preesensissä etenevä lause luo illuusion ihmisen ajatuksen kulusta. Hänen kuvauksensa henkilöidensä toimista ja mietteistä on nöyrää, inhimillistä ja kotikutoista. Hän antaa naiivien poikien pohtia Euroopan ylle laskeutuvaa juutalaiskysymystä. Hän antaa tilaa suomenruotsalaisuudelle, johon kuuluu, että Karjalasta viis, mutta Hankoa ei anneta, ja silti painetaan Syvärin taakse. Humalassakin ollaan ”ruotsiksi, ruotsalaishumalassa”; suomenkielistä lottaheilaa vähän piilotellaan ”ettei joutuisi kuuntelemaan varoituksia suomalaistumisen seurauksista Suomen ruotsalaiselle heimolle”.
Olen jäänyt pohtimaan ruokaa Marsipaanisotilaan toistuvana elementtinä. Tarina ei sinällään kerro ruoasta, ja vaikea sitä on teemaksikaan nimetä, mutta ruoka on niin usein esillä, että se muodostaa vahvan motiivin. Mistä jatkuva mässäily, ruokapakettien lähetteleminen rintamalle, upseerien ylipainoisuus, sodan viime vaiheisiin ehtineen 1926 syntyneen ikäluokan aliravitsemus, kotirintaman kurjuus ja säännöstely kertovat? Haluttiinko rintamalla olleita hemmotella, suojeltiinko sillä taistelukyvyn lisäksi moraalia, ehkä jopa julkisivua; äärimmäisissä poikkeusoloissakaan ei haluttu näyttää, että kotona ollaan taannuttu nälkävuosien tasolle.
”Näin vapaa hän ei ole ollut sen jälkeen kun täytti yksitoista. Vain hiukan taisteluharjoituksia ja kierros maastossa kuorma-autolla, mutta Laatokka aina näkyvissä. Syömistä ja nukkumista ja tyttöjen ajattelua, sitä elämä on. Sitä sota on.”
Marsipaanisotilaan lukujen otsikot herättivät ennen lukemista mielenkiinnon. ”Marsipaanisotilas”, ”Ruotsalainen mammanpoika”, ”Venäläinen ilta”, ”Sydänkäpy” ja ”Ilmatorjuntakanootti” tuovat nyt, kun niiden merkityksen ymmärtää, kyyneleet silmiin. Niin vahva on romaanin tunnelataus.
”Mutta sodassa kerta kaikkiaan on niin, että ihmiset joutuvat joskus lentävien ammusten tielle ja tapahtuu onnettomuuksia joita ei olisi tapahtunut jos kaikki istuisivat kotonaan ja olisi rauha.”
Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas (2001 Gummerus, suom. Leena Vallisaari, 640 s)
Kommentit
Lähetä kommentti