Kesäkuun 2018 suositukset



Arto Jokinen (toim.): Yhdestä puusta. Maskuliinisuuden rakentuminen populaarikulttuureissa (2003 Tampere University Press, 244 s).
Hieman epätasainen sekä jo vähän ajan puraisema artikkelikokoelma kertoo miehisyydestä mediassa, pop-musiikissa, urheilussa ja elokuvissa. Kokoelman suurimmat myötähäpeän aiheuttajat ovat analyysit Veikka Gustafssonista tekstuaalisena hahmona, Pietarinkadun Oilers Go Go –radio-ohjelmasta sekä kukkomunarockista. Niiden vastapainoksi Badding- ja Let’s All Meet Up In The Year 2000 –artikkelit osuvat toisenlaiseen hermoon.

James Joyce: Ulysses (1922 Gaudeamus, suomentanut Leevi Lehto 2012, 832 s).
Osallistuin James Joycen Ulysses –verkkolukupiiriin, joka aloitti urakkansa lokakuussa 2017 ja päätti sen Bloomsdayhin, 16.6.2018. Syvä kumarrus piirin vetäjälle, koska hän on suurin yksittäinen syy siihen, että pääsin teoksen loppuun ja jotakin siitä ymmärsinkin. ”Loistava taideteos, surkea romaani”, kommentoi eräs lukupiiriläinen projektin kuluessa, ja vaikken ole ihan samaa mieltä kummastakaan ääri-ilmaisusta, niin tuo kiteytys kulki mukanani kirjan loppuun saakka. No, joka tapauksessa, kulttuuriteko on tehty, ja tällaisen kirjallisuuden keskeinen kriteeri ei ole siinä, mihin juoni kuljettaa, mitä seuraavaksi tapahtuu, säilyykö loogisuus tai uskottavuus. Kerronta saa poukkoilla, muoto mennä sisällön edelle, yhteydet jäädä hämäriksi ja langanpätkät kateisiin. Myönnettävä kuitenkin on, että liian monessa kohdassa en yhtään käsittänyt, mistä tässä on kyse. Meillä Suomessakin on suunnilleen saman ikäinen paksu klassikko, jota pidetään raskaana, vaikeana ja mahdottomana lukea. Ero on siinä, että Alastalon salissa on erinomainen kirja.

Mikko Lehtonen: Maa-ilma (2014 Vastapaino, 380 s).
Materialistisen kulttuuriteorian lähtökohtia on hyvin kokonaisvaltainen teos. Se valottaa ihmisen ja kulttuuri materiaalisen ja symbolisen puolen yhteensulautumista. Näkökulma vaihtelee kulttuurin, politiikan ja talouden kesken. Välillä ollaan syvällä ihmisyyden peruskysymyksissä ja koko olemassa olon filosofiassa, toisinaan taas hyvin ajankohtaisissa ja pinnallisissakin aiheissa. Joku yleiskatsausmaisuus vaivasi ja välillä Lehtonen sortui liialliseen arkikielisyyteen. Kiinnostava teos, jossa olisi mielestäni ollut aineksia moneen huippusuoritukseen.

Ossi Nyman: Röyhkeys (2017 Teos, 189 s).
Turku, eli Springsteenin keikka ja Tampere, eli työkkärin kurssi ovat loistavia lukuja. Tarkkasilmäisiä, vähäeleisiä, hauskoja ja surullisia. Ne jättävät voimakkaan tunnetilan alistuneesta ja alistetusta miehestä sekä yhteiskunnastamme, joka on mennyt pahasti vinoon. Kolmiosaisen kirjan kolmas luku, Helsinki, on autofiktiivisempi ja hajanaisempi, mitkä eivät kirjoissa ole huonoja asioita. Mutta ihan samalla tavalla kuin päähenkilö on lopussa ”sairastunut kunnianhimoon”, tuntuu että niin on käynyt myös Ossi Nymanin Röyhkeydelle. Persoonallinen vire ja jännite, joka tuotti alussa loistavaa tekstiä, karkasi viimeisellä kolmanneksella. Röyhkeys on kuitenkin erinomainen kirja, joka näennäisessä yksinkertaisuudessaan sisältää paljon.

Kommentit