Kirjoitukset on alun perin julkaistu Facebook-sivullani 27.5. – 13.6.2018. En pyrkinyt esittelemään maailman kymmentä parasta jalkapalloilijaa, vaan muuten itselleni tärkeitä pelaajia, jotka myös valottavat suhdettani jalkapallon seuraamiseen.
Paulo Roberto Falcao (s. 1953).
Vuoden 1982 MM-kisojen Brasilia oli kaikkien aikojen parhaita joukkueita. Cerezo, Sokrates, (pelipaikkatulkinnasta riippuen) Zico sekä tyylikkyyden ikoni Falcao muodostivat maagisen keskikenttäryhmityksen. Sen taidoille veroisia on nähty sittemminkin, mutta vastaavaa legendaarisuutta ei ole tavoitettu. Se, että Brasilia hävisi Italialle ja putosi mitalipeleistä oli 11-vuotiaan maailmassa vääryys, joka aiheutti fyysistä pahoinvointia. Vääryys ei korjautunut ikinä, sillä vaikka Brasilia on voittanut myöhemmin kaksikin maailmanmestaruutta, tiemme ovat jo eronneet. 1990-luvulla maan maajoukkue muuttui Niken mainosnukeiksi ja nykyään touhu muistuttaa kaaosta.
Glenn Hoddle (s. 1957).
Tottenhamin kaikkien aikojen pelaajaksikin nimetty Hoddle oli pelaajaprofiililtaan minua kaikkein eniten miellyttävää sorttia. Luin hänet vaatimattoman harrastelijaurani esikuvaksi; keskikentän maltillinen ja harkitseva mutta myös verkkainen ja kankea syöttelijä. Glenn Hoddle edustaa aikakautta, jolloin shortsinlahkeet olivat lyhyet ja keskikentän sydämessä paljon tilaa. Hänellä ei olisi mitään asiaa kentälle nykypäivän kaiken ajan ryöstävässä prässifudiksessa, niin kuin ei minullakaan.
Diego Maradona (s.1960).
Maailmassa oli 1980-luvun puolivälissä kymmeniä miljoonia jalkapalloilijoita, joista kymmenet tuhannet pelasivat ammatikseen. Vuoden 1986 maailmanmestaruuteen oli realistiset mahdollisuudet 10 maajoukkueella, ja niiden avauskokoonpanoissa oli kerrallaan 110 pelaajaa. Näistä massoista ja tästä terävimmästä kärjestä seuloutui yksi, joka oli ylivoimaisesti muita parempi. Se on käsittämätöntä.
”Mitenkä miestä pidellään. Ei mitenkään!” -Pentti Salmi 25.6.1986
Gary Lineker (s.1960) teki 10 maalia pelaamissaan 12 MM-ottelussa, mikä on kisojen historian tehokkaimpia saldoja. Italian 1990 kisoihin lähdettäessä toivoin sydämestäni Englannille menestystä sekä sitä, että huligaanit saadaan pysymään aisoissa. Molemmat toteutuivat jotenkuten, mutta sittemmin ei kolmelle leijonalle menestystä ole tullut, ja huligaaniongelma on edelleen riesana. Lineker oli minulle puolijumalan asemassa, mutta pakko on myöntää, että mies kuten koko englantilainen jalkapallo ratsastaa osin perusteettomalla maineella. Kumpikin kalpenee maailman terävimmän kärjen rinnalla.
Marco van Basten (s.1965) oli muotovalio ja ilmaisuvoimainen esteetikko. Ison miehen elegantti liike oli kauneimmillaan kuin baletin kaari tai linnun lento, mutta van Basteninkin oli välillä laskeuduttava nurmen pintaan. Silloin hän oli helppoa riistaa Serie A:n armottomille jalkoihin potkijoille. Ujonoloinen hollantilainen oli eräänlainen surullisen hahmo ritari, ja usein kentällä nähtiinkin säihkyvän loiston kääntöpuolena turhautunut ja katkeroitunut mies. Ura loppui loukkaantumisen takia liian aikaisin 29-vuotiaana.
Roberto Baggio (s.1967). Draama ei voisi olla täydellisempi kuin hellekesänä 1994. Italia aloitti MM-kisat tahkeasti ja tulokset olivat huonoja. Lynkkausjoukot odottivat Rooman lentokentällä joukkueen ennenaikaista putoamista ja paluulentoa. Sitten tämä mystinen, ristiriitainen, sulkeutunut, kiistelty, buddhalaiseksi kääntynyt jumalainen poninhäntä (Il Divin Codino) alkoi raahata yksin joukkuettaan eteenpäin. Lisäaikojen, jatkoaikojen, häikäisevien yksilösuoritusten ja loistavien pelien myötä tie vei loppuotteluun saakka. Siellä Baggio itse epäonnistui viimeisessä ratkaisevassa rangaistuspotkussa ja Brasilia aloitti mestaruusjuhlat.
Alessandro Nesta (s.1976) oli stadionille saapuessaan tyylipuhdas italialainen puolipitkine hiuksineen, istuvine pukuineen, muodikkaine aurinkolaseineen ja silmissään jo pieni ikävä mamman luo. Nämä eivät kuitenkaan ole syitä, miksi 1990-luvun kuluessa minä ja italialainen calcio löysimme toisemme. Niitä ovat puolustamisen ajatteleminen hyökkäämisenä ja hyökkäämisen puolustamisena, aktiivisuus, kurinalaisuus, viisaat sijoittumiset, lyhyet linjojen välit ja joukkuesynkronia. Kiinnostukseni siirtyi yksilötaidosta taktiseen osaamiseen ja sitä Nesta edusti puhtaimmillaan.
Robert Enke (1977–2009). DDR:ssä syntynyt ja Hannoverissa junan alle kävellyt Enke ei urallaan erottunut muista saksalaisista huippumaalivahdeista. Noteerasin miehestä lähinnä nimen sekä tietysti traagisen kuoleman. Kaikki muuttui, kun luin yhden vavisuttavimmista urheiluelämäkerroista: Ronald Rengin A Life Too Short. Se on tarina rakkaudesta lajiin, harrastuksesta josta tulee unelma-ammatti, paineista ja virheiden pelosta. Se kuvaa, miltä tuntuu 90 000 katsojan vihellyskonsertti, helvetillinen lehdistötilaisuus, autoritaarinen valmentajasuhde ja kilpailu omia joukkuetovereita vastaan. Se kertoo siitä, kuinka ei jaksaisi edes nousta sängystä aamuisin.
Juan Roman Riquelme (s.1978). Vanhemmiten alkavat taustat ja tarinat kiinnostaa enemmän kuin tähtien loisto. Ei silti, kävihän Riquelmekin terävimmällä huipulla pelatessaan Barcelonassa ja kipparoidessaan maajoukkuettaan. Mutta kiehtovampaa miehessä oli kuitenkin väistyminen estradilta silloin, kun panokset kovenivat. Keskikentän maestrolla oli viiltävä peliäly, maaginen rytmitaju, silkkinen kosketus ja mahdoton luonne; hän luovutti, kun olisi pitänyt yltää parhaimpaansa. Argentiina on Riquelmen ja aikalaistensa myötä modernisoitunut ja noussut suosikkieni joukkoon, mitä en olisi uskonut 1980-luvulla, jolloin maan maajoukkue muistutti lähinnä teurastaja- ja maantierosvojoukkoa.
Markus Heikkinen (s.1978). Listani päättää pelaaja, joka ei sattuneesta syystä päässyt edustamaan maataan MM-kisoissa. Heikkinen oli hiljainen ja vaatimaton kapteeni, uskollinen ja luotettava taistelija. Mako pelasi HJK:ssa kahteen otteeseen ja teki välissä pitkän kierroksen ulkomailla. Kun miehen entinen seura Rapid Wien kohtasi Klubin vuonna 2014, Töölöön saapui myös itävaltalaisfaneja. He tervehtivät päätykatsomosta vanhaa suosikkiaan suomenkielisellä tifolla ”Markus Heikkinen – yksi meistä”. Sellaista kunnianosoitusta ei ansaita pelkästään pelaamalla hyvin jalkapalloa.
Paulo Roberto Falcao (s. 1953).
Vuoden 1982 MM-kisojen Brasilia oli kaikkien aikojen parhaita joukkueita. Cerezo, Sokrates, (pelipaikkatulkinnasta riippuen) Zico sekä tyylikkyyden ikoni Falcao muodostivat maagisen keskikenttäryhmityksen. Sen taidoille veroisia on nähty sittemminkin, mutta vastaavaa legendaarisuutta ei ole tavoitettu. Se, että Brasilia hävisi Italialle ja putosi mitalipeleistä oli 11-vuotiaan maailmassa vääryys, joka aiheutti fyysistä pahoinvointia. Vääryys ei korjautunut ikinä, sillä vaikka Brasilia on voittanut myöhemmin kaksikin maailmanmestaruutta, tiemme ovat jo eronneet. 1990-luvulla maan maajoukkue muuttui Niken mainosnukeiksi ja nykyään touhu muistuttaa kaaosta.
Glenn Hoddle (s. 1957).
Tottenhamin kaikkien aikojen pelaajaksikin nimetty Hoddle oli pelaajaprofiililtaan minua kaikkein eniten miellyttävää sorttia. Luin hänet vaatimattoman harrastelijaurani esikuvaksi; keskikentän maltillinen ja harkitseva mutta myös verkkainen ja kankea syöttelijä. Glenn Hoddle edustaa aikakautta, jolloin shortsinlahkeet olivat lyhyet ja keskikentän sydämessä paljon tilaa. Hänellä ei olisi mitään asiaa kentälle nykypäivän kaiken ajan ryöstävässä prässifudiksessa, niin kuin ei minullakaan.
Diego Maradona (s.1960).
Maailmassa oli 1980-luvun puolivälissä kymmeniä miljoonia jalkapalloilijoita, joista kymmenet tuhannet pelasivat ammatikseen. Vuoden 1986 maailmanmestaruuteen oli realistiset mahdollisuudet 10 maajoukkueella, ja niiden avauskokoonpanoissa oli kerrallaan 110 pelaajaa. Näistä massoista ja tästä terävimmästä kärjestä seuloutui yksi, joka oli ylivoimaisesti muita parempi. Se on käsittämätöntä.
”Mitenkä miestä pidellään. Ei mitenkään!” -Pentti Salmi 25.6.1986
Gary Lineker (s.1960) teki 10 maalia pelaamissaan 12 MM-ottelussa, mikä on kisojen historian tehokkaimpia saldoja. Italian 1990 kisoihin lähdettäessä toivoin sydämestäni Englannille menestystä sekä sitä, että huligaanit saadaan pysymään aisoissa. Molemmat toteutuivat jotenkuten, mutta sittemmin ei kolmelle leijonalle menestystä ole tullut, ja huligaaniongelma on edelleen riesana. Lineker oli minulle puolijumalan asemassa, mutta pakko on myöntää, että mies kuten koko englantilainen jalkapallo ratsastaa osin perusteettomalla maineella. Kumpikin kalpenee maailman terävimmän kärjen rinnalla.
Marco van Basten (s.1965) oli muotovalio ja ilmaisuvoimainen esteetikko. Ison miehen elegantti liike oli kauneimmillaan kuin baletin kaari tai linnun lento, mutta van Basteninkin oli välillä laskeuduttava nurmen pintaan. Silloin hän oli helppoa riistaa Serie A:n armottomille jalkoihin potkijoille. Ujonoloinen hollantilainen oli eräänlainen surullisen hahmo ritari, ja usein kentällä nähtiinkin säihkyvän loiston kääntöpuolena turhautunut ja katkeroitunut mies. Ura loppui loukkaantumisen takia liian aikaisin 29-vuotiaana.
Roberto Baggio (s.1967). Draama ei voisi olla täydellisempi kuin hellekesänä 1994. Italia aloitti MM-kisat tahkeasti ja tulokset olivat huonoja. Lynkkausjoukot odottivat Rooman lentokentällä joukkueen ennenaikaista putoamista ja paluulentoa. Sitten tämä mystinen, ristiriitainen, sulkeutunut, kiistelty, buddhalaiseksi kääntynyt jumalainen poninhäntä (Il Divin Codino) alkoi raahata yksin joukkuettaan eteenpäin. Lisäaikojen, jatkoaikojen, häikäisevien yksilösuoritusten ja loistavien pelien myötä tie vei loppuotteluun saakka. Siellä Baggio itse epäonnistui viimeisessä ratkaisevassa rangaistuspotkussa ja Brasilia aloitti mestaruusjuhlat.
Alessandro Nesta (s.1976) oli stadionille saapuessaan tyylipuhdas italialainen puolipitkine hiuksineen, istuvine pukuineen, muodikkaine aurinkolaseineen ja silmissään jo pieni ikävä mamman luo. Nämä eivät kuitenkaan ole syitä, miksi 1990-luvun kuluessa minä ja italialainen calcio löysimme toisemme. Niitä ovat puolustamisen ajatteleminen hyökkäämisenä ja hyökkäämisen puolustamisena, aktiivisuus, kurinalaisuus, viisaat sijoittumiset, lyhyet linjojen välit ja joukkuesynkronia. Kiinnostukseni siirtyi yksilötaidosta taktiseen osaamiseen ja sitä Nesta edusti puhtaimmillaan.
Robert Enke (1977–2009). DDR:ssä syntynyt ja Hannoverissa junan alle kävellyt Enke ei urallaan erottunut muista saksalaisista huippumaalivahdeista. Noteerasin miehestä lähinnä nimen sekä tietysti traagisen kuoleman. Kaikki muuttui, kun luin yhden vavisuttavimmista urheiluelämäkerroista: Ronald Rengin A Life Too Short. Se on tarina rakkaudesta lajiin, harrastuksesta josta tulee unelma-ammatti, paineista ja virheiden pelosta. Se kuvaa, miltä tuntuu 90 000 katsojan vihellyskonsertti, helvetillinen lehdistötilaisuus, autoritaarinen valmentajasuhde ja kilpailu omia joukkuetovereita vastaan. Se kertoo siitä, kuinka ei jaksaisi edes nousta sängystä aamuisin.
Juan Roman Riquelme (s.1978). Vanhemmiten alkavat taustat ja tarinat kiinnostaa enemmän kuin tähtien loisto. Ei silti, kävihän Riquelmekin terävimmällä huipulla pelatessaan Barcelonassa ja kipparoidessaan maajoukkuettaan. Mutta kiehtovampaa miehessä oli kuitenkin väistyminen estradilta silloin, kun panokset kovenivat. Keskikentän maestrolla oli viiltävä peliäly, maaginen rytmitaju, silkkinen kosketus ja mahdoton luonne; hän luovutti, kun olisi pitänyt yltää parhaimpaansa. Argentiina on Riquelmen ja aikalaistensa myötä modernisoitunut ja noussut suosikkieni joukkoon, mitä en olisi uskonut 1980-luvulla, jolloin maan maajoukkue muistutti lähinnä teurastaja- ja maantierosvojoukkoa.
Markus Heikkinen (s.1978). Listani päättää pelaaja, joka ei sattuneesta syystä päässyt edustamaan maataan MM-kisoissa. Heikkinen oli hiljainen ja vaatimaton kapteeni, uskollinen ja luotettava taistelija. Mako pelasi HJK:ssa kahteen otteeseen ja teki välissä pitkän kierroksen ulkomailla. Kun miehen entinen seura Rapid Wien kohtasi Klubin vuonna 2014, Töölöön saapui myös itävaltalaisfaneja. He tervehtivät päätykatsomosta vanhaa suosikkiaan suomenkielisellä tifolla ”Markus Heikkinen – yksi meistä”. Sellaista kunnianosoitusta ei ansaita pelkästään pelaamalla hyvin jalkapalloa.
Kommentit
Lähetä kommentti