W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jättää minuutensa Austerlitzin identiteetin haun taustalle. Hän haluaa antaa Austerlitzille kaiken tilan.

W.G. Sebaldin teos on asiaproosaa tai esseeromaani. Se on matka, joka vie lukijan Walesiin, Belgiaan, Lontoon nokisille asemille, natsimiehitettyyn Prahaan, Marienbadin kylpylään ja Pariisiin. Sebald tavoittaa historian, kaupunkien ja paikkojen kerrostumat. Päähenkilön mieli on kuin Euroopan kulttuuriperintö.

”Lemoine sanoi, sanoi Austerlitz, että hänellä oli toisinaan sellainen olo, että hän täällä ylhäällä tunsi ajan virtauksen ohimoillaan ja otsallaan, mutta todennäköisesti, niin hän lisäsi, kyseessä on kuitenkin vain heijastus siitä tiedosta, mikä vuosien mittaan on kertynyt minun päähäni, nimittäin että tuolla alhaalla kaupungissa on monta erilaista kerrosta päällekkäin.”

Sebaldin kerronnan tasot eivät ole vaikeita, mutta lukijalta ne vaativat hetken totuttelua. Kertoja kertoo, mitä Austerlitz on sanonut jonkun toisen hänelle aikanaan puhuneen. Ketju laskeutuu aina neljänteen tasoon, mutta se ei ole vähääkään pois intensiteetistä. Tarinassa on valtava imu, ja pitkät monipolviset lauseet kuvaavat hyvin ajatusten poukkoilua ja nyansseja. Ne kertovat paikkojen ja rakennusten kautta pohjimmiltaan ihmisyydestä.

”––mitä kaikkea ja miten paljon unohtuu jatkuvasti jokaisen sammuneen elämän myötä, miten maailma ikään kuin tyhjentyy itsestään, kun lukemattomiin muistamiskyvyttömiin paikkoihin ja esineisiin liittyviä tarinoita ei enää kukaan kuuntele, merkitse muistiin ja kerro eteenpäin––”

Sebaldilla (1944-2001) oli ilmiömäinen kyky kertoa kaikkein suurimmista asioista ilman dramaattisuutta, kuin ohimennen. Austerlitzissa on sivuja, joissa hän kirjoittaa pimeimmästä ihmisyyden historiasta, mutta ensisijaisesti kirja kertoo minuuden rakentumisesta ja siitä, mitä on olla irrallinen.

Piilossa olevaa Sebald tuo esiin metaforisesti esimerkiksi kirjan sivuilla esiintyvien lukuisten vanhojen ja epäselvien mustavalkokuvien kautta. Valokuvat yrittävät rytmittää kerrontaa, joka muuten etenee ilman lukujakoja. Ajatus kulkee, tilanteet ja muistot seuraavat toisiaan. Lopputulos on vangitseva.

”––ikään kuin valokuvilla itsellään olisi muisti, kuin ne muistaisivat meidät, muistaisivat sen, millaisia me eloonjääneet ennen vanhaan olimme ja millaisia olivat ne, jotka eivät enää ole meidän joukossamme.”

Anna Kortelainen esitteli Austerlitzin Suomen Mielenterveysseuran ja Helsingin kaupunginkirjaston Toivoa kirjallisuudesta –sarjassa 2.11.2017.

W.G.Sebald: Austerlitz (2001 Tammi, suomentanut Oili Suominen, 341 s). Kuvat ovat romaanista.