Markku Aalto: Reilummin blingiä viimeiseen hymyyn (2010 Idiootti, 83 s)
Jos olet tai taloudessasi asuu keski-ikäinen mies, jonka mielestä nykyrunous on roskaa, kannattaa kokeilla Markku Aallon elämänmakuista ja helposti lähestyttävää runoutta.
Nikolai Gogol:Nenä ja muut pietarilaisnovellit (2016 Aula & Co, suomentanut Vappu Orlov, novellit julkaisu alun perin 1834-42)
Kirja ja keväällä 2018 järjestetty Gogol-luentosarja tutustuttivat minut venäläisklassikon tuotantoon, ja vaikken ihan kaikille miehen kirjoille menettänytkään sydäntäni, niin esimerkiksi niminovelli Nenä sekä Päällytakki/Päällysviitta ovat Nevski Prospektin ja Mielipuolen päiväkirjan ohella statuksensa ja ajattomuutensa ansainneet.
Karl Ove Knausgård: Taisteluni – ensimmäinen kirja (2009 Like, suom. Katriina Huttunen, 489 s)
Tuntuu, että olen lähes vuosikymmenen perässä muuta lukijakuntaa, kun aloitin Knausgårdin sarjan vasta nyt, mutta hyvää kannatti odottaa. Autofiktio tempaisi välittömästi mukaansa, ja kieli ja kerronta tuntuvat niin soljuvilta ja tutuilta, mutta samalla hyvin liikuttavilta. Kuin ne olisivat vanhoja tuttuja.
Marianne Kurtto: Tristania (2017 WSOY, 331 s)
Unenomainen ja mystinen perhetragedia sijoittuu pienelle valtameren keskelle olevalle saarelle, Tristanialle, jonka tulivuorenpurkaus pakottaa asukkaat evakkoon. Samalla saarelaisten vaietut salaisuudet paljastuvat laavan peittäessä vanhan alleen. Kurton näkökulmatekniikka toimii hienosti, mutta jotenkin henkilöt jäivät lukukokemuksessa etäisiksi.
W.G. Sebald: Austerlitz
Kuva: Rosa Liksomin näkemys Gogolin Nenästä
Kommentit
Lähetä kommentti