Niemeä hypisteleekin eri tavalla kuin muita kirjoja. Se näyttää vanhalta, siinä on hieno kansinauha ja pitkä henkilöluettelo. Jo Juha Hurmeen edellinen romaani Nyljetyt ajatukset (2014) on loputon aarreaitta, ja mies on pakannut taas uuden repullisen täyteen.
Kirjojen samanhenkisyyden takia Niemen vertailu Nyljettyihin ajatuksiin on väistämätön. Nytkin virtuoosimaisen persoonallisen kirjoittajan iso tarina etenee ja pysyy kasassa. Lukijan eteen vyöryy toinen toistaan kiehtovampia kulttuurisen perimämme yksityiskohtia.
Hurme lähtee liikkeelle – ei turhan vaatimattomasti – maailmankaikkeuden synnystä. Hän latelee pelkkää faktaa, eikä sitä ymmärtääkseni ole syytä epäillä muuten kuin hurjan vauhdin takia. Mutkat suoristuvat, asioita laitetaan tapahtumaan, harvoin näistä näin kerrotaan. Jo sivulla 24 maailma alkaa olla synnytetty ja voidaan siirtyä taiteisiin.
”Voit olla 21-vuotias nuori kotka ja jalassasi on tuliterät patiinit, mutta jokainen kehosi atomi on 13,8 miljardia vuotta vanha ja kiiltävät buutsisi ovat samaa taattua vintagea.”
Hurmeen käyttämä rempseä puheenparsi puskee vakavamman asiaproosan sekaan pääosin virkkeiden lopussa, kommentteina, vihjauksina, sutkautuksina. Ymmärrän, jos joku kokee tyylin erikoisena, itsekin välillä kakistelin. Mutta toisaalta teksti on juuri sellaista, miltä Hurme kuulostaa puhuessaankin. Niemi saa puutteitaan anteeksi, koska juuri Juha Hurme puhuu kirjan sivuilla.
Niemen kieli tuntuu nimittäin paikoin viimeistelemättömältä. Mieleen hiipii ajatus, onko Hurmeelle tullut hurjassa työtahdissaan kiire. Onko kokonaisuus ollut liian monissa osissa ja liitetty yhteen, valitettavasti siellä täällä töksähdellen.
Niin yksinkertainen sidos tarinalle kuin vuoroillaan soutavien Aimon ja Köpin keskustelu olikin Nyljetyissä ajatuksissa, Niemessä sellaisen puuttumisen huomaa. Ansiokas historian faktojen ja anekdoottien luetteleminen käy välillä raskaaksi, ja yhteinen kaari katkeilee kehyskertomuksen puuttuessa. Paimiossa syntynyt, Pispalassa asuva Juha Olavi Hurme on Niemen toimija ja tarkkailija, mutta ei johdonmukaisesti, ei jatkuvasti.
Herää kysymys myös kirjallisuuden lajeista, ikään kuin sillä olisi merkitystä, onko Niemi romaani vai tietokirja. Ei se ole oikein kumpaakaan ja samanaikaisesti molempia, ja ajatuksen heräämistä varjostaa sen ahdasmielisyys; nolottaa tarve ryhtyä heti lokeroimaan.
Niemi on meille kaikille tuttu. Se on ”Pohjois-Euroopan peräosa ja Siperian ja Skandinavian kainalokuoppa---”. Välillä Hurme antaa aina aiheellisen muistutuksen siitä, mitä kulttuurikansat Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa, Keski-Amerikassa ja Kaukoidässä jo osasivat, kun täällä pärjättiin ”kivikautisin vehkein”.
Rakkaus Kalevalaan ja kalevalaisen runomitan arvo tulevat esiin Niemen riveillä. Kylmäksi eivät jätä Inkeristä vuonna 1883 talteen poimittu ”Kesoilintu kieloi lintu”, kaiken ympärillään puolestaan jäädyttää ”Alahalla on allin mieli”, ja mitä yksinkertaista nerokkuutta sisältyykään keskiaikaiseen ”Jos mun tuttuni tulisi” -runoon. Parhaimmillaan, kuten esimerkiksi Agricolan aikaisen Suomen kulttuurin ohuutta eurooppalaiseen vertaillessaan Hurme on erinomainen – selkeä, hauska, oivaltava, ironinen, sivistynyt.
Niemi on syvästi sivistynyttä, mutta hyvin helposti ymmärrettävää tekstiä. Se viimeistään paljastaa Juha Hurmeen monitieteellisen lahjakkuuden. Hurme ja Niemi ovat suvaitsevaisuuden ja ihmisyyden asialla.
”Samaa sakkia ollaan, maailmankansalaisia ja moneen suuntaan vuosikymmentuhansien aikana paremman elämän toivossa vaeltanutta, kuolemaa onnistuneesti paennutta, sukupuuton välttänyttä porukkaa.”
Ei ole mitään suomalaisuutta, on vain eri aikoina sekoittuneita kansoja ja omaksuttuja vaikutteita. Juha Hurmeen suomalaisuus alkaa miljoonia vuosia sitten ja päättyy tältä erää kuin seinään vuoteen 1809, todennäköisesti jatkuakseen seuraavassa osassa.
”Semmoista se on.”
Juha Hurme: Niemi (2017 Teos, 440 s)
Kommentit
Lähetä kommentti