Hanna Hauru: Jääkansi (2017 LIKE, 185 s)
Finlandia-ehdokkaan pienoisromaani on kaikkea lohtua ja valonpilahduksia välttelevä kertomus 1950-luvun taitteen pohjoisesta. Perheen isä kuoli sodassa, uusi isä syöksee kodin helvettiin, kaikki oireilevat eikä pahuudelta, kurjuudelta, kylmyydeltä, häpeältä ja lialta välty suvussa kukaan. Tarina on ehjä kokonaisuus, kieli tarkoitukseen juuri oikeanlaisen eleetöntä. Henkilökuvauksen syvyyden tavoittamiseksi olisin kaivannut vähän lisää tekstiä.
Juha Hurme: Niemi
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (2006 Otava, suom. Katriina Savolainen, 586 s)
Luin kymmenen vuoden takaisen lukuvuoteni parhaan kirjan uudelleen. Kirjallinen makuni saattaa olla muuttunut ja liikkunut piirun verran realistisesta proosasta, mutta ymmärrän hyvin, miksi ihastuin tähän vuonna 2007. Missä kuljimme kerran on järkyttävän kaunis kertomus siitä, kuinka maa, kaupunki ja ihmiset kasvoivat nopeasti, jakautuivat jyrkästi ja katkeroituivat syvästi. Westön teksti oli 10 vuotta sitten vivahteikkaampaa kuin nykyään. Hän käytti kerronnassa nykyistä enemmän Helsinki-yksityiskohtia, mutta niillä kaikilla oli tarkoituksensa. Missä kuljimme kerran on hieman vanhentunut, ei ainakaan toistaiseksi sellaisella iättömällä tai ajattomalla tavalla, vaan yksinkertaisesti vähän tunkkaistunut ja kulahtanut. Kauan odottamani uudelleenlukemisen viehätys ei täysin toteutunut; ehkä se vaatisi kirjan, jossa alunperinkin oli avautumattomia tasoja. Vuonna 2007 täydet pisteet, nyt hitusen vajaat.
Kuva: Suomi 100 000 -iltamat Lapinlahden Lähteellä / Lapinlahden sairaalalla 12.12.2017
Kommentit
Lähetä kommentti