Ruotsin yksinäisin


Mats oli ollut viikon työmatkalla Saksassa. Niin kuin tavaksi oli tullut, ensimmäisinä päivinä miehestä ei kuulunut mitään, mutta perjantai-iltana hän oli soittanut Evalle.

Jo ensimmäisestä henkäyksestä Eva kuuli miehensä äänessä innostuksen. Salaoja-asian esittely oli mennyt hyvin ja poiki kuulemma jatkoa. Eva oli kuunnellut Matsia hyvillään tämän puolesta, mutta tosiasia oli, että nämä viikot olivat yhä vaikeampia. Ne olivat alkaneet pahentua, kun Eva viime vuoden lopussa jäi työttömäksi.

Eva tiesi, että näin hän ei voinut jatkaa. Oli satanut koko viikon, ja yöt olivat olleet pimeitä ja pitkiä. Evan piti saada koti järjestykseen ennen Matsin paluuta, ja oikeastaan joka kerta isompi työ hänelle oli kasata itsensä.

Olohuoneen lattia oli valokuvien peitossa. Vanhat mustavalkokuvat olivat huolitellun ja arvokkaan näköisiä, kädessä jämäkän tuntuisia, ikään kuin ne olisivat laadukkaampia. Uudempia kuvia oli otettu useampia samoista tilanteista, ja mukana oli myös epäonnistuneita. Jotkut oli välinpitämättömästi tulostettu löysälle paperille.

Aikanaan tärkeimmiksi ajatellut kuvat olivat kehyksissä tai aseteltuina järjestykseen kansioihin, ja joskus Eva oli nähnyt vaivaa kuvatekstien kirjoittamiseksi kuvien alle. Kuvissa oli Evan elämän tärkeitä hetkiä ja rakkaita ihmisiä. Hetkissä oli kaukaista loistoa, vanhoja haaveita ja osa kuvien ihmisistä oli jo kadonnut Evan elämästä. Eva näki kuvissa itsensä kuningattarena, ja Mats oli kuningas.

Aiemmin viikolla Eva oli ollut ajelulla kaupungin keskustassa. Päivä oli ollut jo pimentymässä, vaikka vielä ei ollut ilta. Hän oli pysähtynyt liikennevaloihin ja naputti ajatuksissaan sormillaan nahkapäällysteistä rattia. Sormien naputus oli tavoittanut tuulilasinpyyhkimien rytmin.

Peter oli kävellyt suojatietä kadun yli juuri Evan auton editse. Eva ehti nähdä miehen vain selkäpuolelta, mutta oli varma asiasta, koska miehellä oli samanlainen ryhti, tuttu kävelytyyli sekä sateenvarjo, jollaista Peterkin silloin käytti. Näky ei jättänyt Evaa rauhaan, vaikka Peter oli kauan sitten lähtenyt kaupungista, muuttanut pois. Paikan kylmyyttä, pimeyttä ja hiljaisuutta hän ei ollut enää kestänyt.

Kotona Eva otti käsilaukustaan vanhan keltaisen tarralapun ja tuijotti kuulakärkikynällä kirjoitettua kymmentä numeroa. Lappu oli vuosien aikana rypistynyt ja lukujen ääriviivat karanneet. Osa numeroista muistutti mustetahratestin kuvioita. Evalla oli vuorotellen kylmä ja kuuma. Hän ei muistanut kaikkea tapahtunutta, mutta voimakkaat tunteet kiskoivat Evaa ajassa taaksepäin.

Eva itki koko yön kirkkaita kyyneleitä. Hän itki kadonnutta hetkeä, joka oli liukunut käsistä nopeasti ja vääjäämättä kuin pilvet tuulisella taivaalla. Pilvet eivät koskaan palanneet samanlaisina, niitä ei saanut kiinni, eikä Eva enää tavoittanut hetkeä. Hän taittoi tarralapun takaisin käsilaukkuunsa, keräsi valokuvat pahviseen laatikkoon ja sai vielä unesta kiinni.

Eva odotti Matsia lasisessa aulassa, joka alkuillasta oli jo hiljentynyt. Matsin kone laskeutui, ja mies ilmestyi kakkosterminaalin liukuovista. Eva osasi jo ulkoa Matsin valituksen siitä, kuinka viereiselle paikalle aina osui iso hieltä haiseva mies. Kaikki tuntui luonnolliselta, mutta näinä hetkinä Matsin seurassa Eva tunsi olonsa kuin oman itsensä kopioksi, kangastukseksi kauan sitten eläneestä itsestään. Hän kaipasi kipeästi jotakin – oikeita sanoja, reippaita ajatuksia, keinoja millä luovia tämän kohtaamisen yli.

Mats istui etupenkille ja sanoi, kuinka äsken yläilmoissa oli mittarin mukaan ollut viisikymmentä astetta pakkasta, ja siltä kylmyys ja koleus tuntuivat täällä alhaallakin.


Kirjoittaja sai innoituksen tekstiin Kentin Ensammast i Sverige –kappaleen sanoituksista (Joakim Berg 2007).

Kommentit