Annastiina Stormin kaunis ja vimmainen esikoisromaani Me täytytään valosta liikkuu ajassa sekä todellisuuden ja kuvitelmien välillä. Teos koostuu lyhyistä katkelmaluvuista ja sitoo yhteen kolme sukupolvea.
Isovanhemmat ovat Veijo ja ahtaan uskonnollinen Eeva, joka syntisesti odottaa Veijon kuolemaa ja toivookin sitä. Heidän tyttärensä, anonyymisti nimetty vain äidiksi, on naimisissa Samin kanssa. Samin sisällä myrskyää ja äidin mielestä lapset eivät voi enää olla yksin isänsä seurassa. Äidin siskolla, Mervi-tädillä on löysä maha, ja hän saalistaa yössä. Lapset Santtu ja Silja odottavat pikkuveljeä saapuvaksi.
Kertoja vaihtuu joka toisella sivulla ja on epäluotettava, koska useimmiten kertojana toimii jompikumpi perheen lapsista. He havainnoivat tarkasti, mutta eivät ymmärrä tai tiedäkään kaikkea. Kerronnan keskeisenä keinona ovat valokuvat: niitä ollaan ottamassa, ottamistilanteita muistellaan ja vanhoja valokuvia katsellaan.
Sivuhenkilöt palvelevat päähenkilöiden kuvausta. Mutta koska kertomukseen kuuluu mainitut seitsemän henkilöä ja kirjan sivumäärä on rajattu, on jokainen lisähenkilö samalla myös lukijalle rasite.
Storm on parhaimmillaan erinomainen kuvatessaan turvatonta ja epävarmaa lapsuutta. Maailman yksityiskohdat pienen lapsen silmissä ovat laatutyötä, ja kieli vuorotellen järkyttää ja naurattaa. Pidätin hengitystäni yhdessä äidin ja lasten kanssa odottaessani isän raivokohtausta, luin moneen kertaan ihastuttavan kuvauksen vesipisaroiden tanssista ikkunalasilla ja nauroin ääneen kalkkunanauruiselle naiselle kevätjuhlassa.
”Isän myrsky on aina aluksi hiljainen. Hiljaisuuden seassa vaanii räjähdys, joka etsii koko ajan reittiä ulos. Kukaan meistä ei halua olla se reitti.”
Jatkuvasti näkökulmaa vaihtavaa kerrontaa on nykykirjallisuudessa paljon ja tekniikkaa on kritisoitu. Mielestäni Storm kuitenkin onnistuu pitämään tarinan koossa ja kertomuksen kiinnostavana. Satu- ja fantasiaosuudet toimivat. Siljan leikeissä Tähkäpää saa lohduttajan aseman, minkä uskon olevan pelottavan tuttua usealle pienelle tytölle.
Kirjan jälkimmäisellä puolikkaalla, sadan sivun jälkeen aloin miettiä, onko mukana liikaakin teemoja. Keskeisiksi erottuvat lasten maailma, turvaton kasvu, ahdasmielinen uskonnollisuus, menetetty elämä, epäluottamus, perheväkivalta ja sukupolvien väliset jännitteet.
Loppua kohti perheväkivallan ja lasten oireilun kuvaus tiivistyy kammottavasti, mutta ihan konkreettisena mittana 203 sivua on kuitenkin vähän kaikelle Stormin esittämälle. Mielelläni olisin lukenut enemmänkin esimerkiksi Eevan ristitulesta syntisine ajatuksineen. Myös sukupolvien välisten ristiriitojen, arvoerojen ja sanomatta jääneiden asioiden kuvaajana Storm osoittaa olevansa lupaava, mutta ei vielä pääse ihan perille saakka.
Kiinnostavaa oli kuulla Annastiina Stormin oma näkökulma: Me täytytään valosta oli alun perin vielä puolet lyhyempi lyhytproosateos, mutta kustantajan ehdotuksesta se piteni romaaniksi. Me täytytään valosta sai alkunsa kaksi vuotta sitten yliopiston kirjoittajakursseilla. Se on ehjä, kokonainen, persoonallinen ja hyvä esikoisromaani, ja olen ilahtunut siitä, että Annastiina Storm on kertonut jatkavansa kirjoittajana.
”Siinä sitten kauha kädessään akka luiskahti omiin ajatuksiinsa, sellaisiin tavallisiin ohikulkeviin, joita jokaisella tulee ja menee ilman että niihin tarvitsisi sen kummemmin tarttua, mutta yhtä kaikki nuokin mitättömät ajatukset saattavat imaista ihmisen pauloihinsa niin, että ajantaju katoaa ja sitä vain tuijottaa eteensä näkemättä mitään.”
Annastiina Storm: Me täytytään valosta (2017 Kustantamo S&S, 203 s).
Kommentit
Lähetä kommentti