Rosa Liksom: Everstinna

Yhden yön monologi alkaa vanhan Everstinnan vaatimattomasta mökistä, jonne palataan takaisin kertomuksen lopussa. Kaikki siinä välissä on Everstinnan elämän muistelua. Hän aloittaa lapsuudestaan vapaussodan jälkeen sekä lotta- ja suojeluskuntavuosista.

”Olin täynä lotta-aatetta ja suojeluskuntahommaa. Molemat perustu saksalaisele itealismile ja ylemmyyentunnole sekä ryssävihale ja ajatuksele, että meän tehtävä on liittää kaikki suomen kieltä puhuvat kansat Suohmeen.”

Everstinna on valkoisten suomalaisten liikemies- ja aatelissukujen oppinut ja sivistynyt jälkeläinen, joka elää ja toimii lähellä eliittiä. Sukujen tarinat kytkeytyvät kansakunnan syntyyn ja valtion itsenäistymiseen. Everstinnan äidinäiti on ollut Bobrikovin uskottu, myöhemmin Everstinnaa kutsuvat ”Lapuan mustapaiat ja vasismin taikavoimat.”

Muisteluun perustuvan kertomuksen ajalliset siirtymät ovat vikkeliä. Juuri kun Everstinna on moittinut Vihtori Kosolaa suomalaisen vasismin tyylittömyydestä, hän kuunteleekin Everstin paasausta Stoolperkistä huonona presidenttinä. Tarkkana pitää olla, paikoin minusta liiankin tarkkana. Aikaa, tilaa ja tarvetta selittelyillekin olisi ollut.

”Kosola sano, että suomalaisten kansalistunne on kehittynny paljon heikomin ko saksalaisten, jokka ovat älykhäitä ja utelihaita, ja että meän tehtävänä on kiriä tuo välimatka kiini ja sitte päästelä ohitte. Ko puhheet lopuit molin vasismin taikavoiman pyörtheissä ja kaikki tuntu maholiselta.”

Kertomuksen miespäähenkilö Eversti on saanut jääkärikoulutuksen Saksassa. Hän on ryhdikkään sotilaallinen, komea ja valloittava, mutta sisältä arka ja vainoharhainen. Eversti on mahtimies ja saa Everstinnan pihteihinsä tämän ollessa vielä tyttö, vaikka on lähes 30 vuotta vanhempi.

”Se tiesi historiasta, maanmittauksesta, kemiasta ja psykolokiasta sekä vilosofiasta kaiken. Sillä oli niin tarkka silmä että mie en kyllästynny siihen koskhaan. Se osasi olla niin, että mie en aatelu että onpa tuo kauhean vanha äijä. Paitti joskus tietekki.”

Kaikki vaaran merkit ovat ilmassa: ”Sie voit rakastaa Everstiä, mutta jos sie rakastat itteästi ja elämää ylheensä etkä hauo ittesti tappamista, niin älä mene koskhaan naimissiin tuon kanssa, vaan ole loppuelämästi kihloissa.” Mutta ihastuksen ja rakkauden sokea usko on liian vahva. Everstinna ajattelee, että avioliiton kautta kaikki kääntyy paremmaksi ja ”vanha pyyhitään poies niinko Vyyhreri teki vuoen kolmekymmentäneljä kevhäälä”. Everstinna ja Eversti menevät naimisiin, ja hyvin pian avioliitosta tulee sadistinen helvetti.

Liksom kertoo saaneensa ajatuksen kirjaan 2010-luvun Euroopan näkyvästä rasismista ja natsismin uudesta tulemisesta. Tarinalle löytyi kehys lapsuudenkodin naapurikylästä, jossa asuneen kirjailija Annikki Kariniemen elämään Everstinna perustuu. Everstin tosielämän vastine on Lapin rajavartioston komentaja Oiva Willamo.

Everstinna on monitahoinen kirja moniulotteisista henkilöistä. Se kertoo ihmisistä ja kansoista poikkeusoloissa. Kukaan ei ole vain paha tai vain hyvä.  Kirjan sivuilla limittyvät ja sekoittuvat monet tasot. Se kertoo tavallisen ihmisen kasvun tytöstä naiseksi. Se linkittää inhimillisen rakkaustarinan valtakuntasuhteisiin. Tarina näyttää oivallisesti, kuinka motiivit ihmisen toiminnalle liittyvät aina aikaan ja paikkaan. Mikä nyt tuntuu järjettömältä, oli omana aikanaan välttämättömyys ja itsestäänselvyys.

Everstinnalla ei ole edellytyksiä harkintaan suhteessaan Everstiin, koska hän on täysin miehen karisman sokaisema. Asetelma on kuin Suomen kompleksinen suhde Saksaan. Ryhdikkäitä, edistyksellisiä ja tehokkaita saksalaisia ihailtiin. Heidän kanssaan Suomesta oli tuleva pohjoisen Euroopan suurvalta, vaikka yhä useampi näki jo rappion merkit. Samaan aikaan Saksassa ajateltiin, etteivät suomalaiset edusta puhdasta rotua ja suunnitelmat Lapin polttamiseksi odottivat vain täytäntöönpanoa.

Liksomin meänkieli on kirjoitettuna ainutlaatuista ja nautinnollista. Kertomus soljuu kuin itsestään, koska se on seitsemän kirjoittamisvuoden aikana hioutunut paljon suuremmasta määrästä materiaalia tähän 195 sivuun. Teksti on täsmentynyt, tiivistynyt ja kiteytynyt – täydellistynyt.

Kielen raikkaus ja kauneus saavat kirjan väkivallan tuntumaan poikkeuksellisen raa’alta ja kuvottavalta. Tarinan kohtaukset esitetään fiktiivisinä, ne eivät välttämättä ole tosia, mutta tapahtumilla on kuitenkin tosielämään perustuvat raamit. Siksi Everstinnan kohtelu tuntuu niin pahalta, pääsee ihon alle eikä lähde sieltä pois. Liksom on onnistunut samanaikaisesti etäännyttämään henkilönsä sekä tuomaan heidät hyvin lähelle.

Kirja nostaa voimakkaat tunteet pintaan, ja lukiessani jouduin kohtaamaan myös oman vihani Everstiä kohtaan. Lukukokemuksen jälkeen tapahtumien taustoja selvitellessäni oli tarjolla vielä yksi läimäys. Eversti on ollut mukana perustamassa rakastamaani Helsingin Jalkapalloklubia. ”Kaisaniemen pallokenttä, kesäkuu 07”, hoilaan jatkossakin epävireisessä fanipäädyssämme viitaten HJK:n kunniakkaaseen historiaan ja 110 vuoden takaiseen perustamisajankohtaan. Everstinnan lukemisen jälkeen laulussani on kuitenkin vivahdus synkempää sävyä.

Rosa Liksom: Everstinna (2017 Like, 195 s)
Kuva: Liksom Helsingin kirjamessujen lukupiirissä 26.10.2017

Blogissani olen aikaisemmin kirjoittanut Rosa Liksomin Väliaikaisesta ja Kreislandista.