Kesän kerran mentyä, elämän kerran mentyä. Pertti Lassilan kolmas romaani on, kuten edeltäjänsä Ihmisten asiat (2013) ja Armain aika (2015), tavattoman hieno.
On aika yllättävää, että oppinut kirjallisuuden ammattilainen Lassila kirjoittaa tällaisia kirjoja. Odottaisin ehkä jotakin vaikeampaa, mutta kaikkein vaikeintahan on taito tehdä asiat yksinkertaisesti. Kokenut kirjallisuusmies on halunnut kirjoittaa kirjan kunnioituksesta vanhaa suomalaista kertovaa proosaperinnettä kohtaan. Lassila kirjoittaa hienosti, mutta pienistä asioista jää tunne, että hän leikittelee kanssamme, kirjoittaa tarkoituksella retroa.
Lassilan romaanit ovat viehättävän vanhanaikaisia pieniä taideteoksia. Niissä on niukahkoihin sivumääriinsä nähden paljon eettistä pohdintaa ja elämän puntarointia. Lassilan tekstissä asioita tapahtuu, ja niistä kerrotaan siten kuin ne tapahtuvat, suoraan ja selkeästi. Niin yksinkertaista se on, kun taidon hallitsee.
Kesän kerran mentyä on menneen maailman kaunis kuvaus. Se kertoo Elsan, Taimin ja Eeron tarinan. Taimi syntyy 1910-luvun lopulla Elsan ja merimiehen pikaisen suhteen jälkeen. Toisen maailmansodan aattona sittemmin äidittömäksi ja isättömäksi jäänyt Taimi opiskelee ja tapaa Eeron.
Pääasiallista tapahtumamiljöötä Hankoa kuvatessaan Lassila onnistuu luomaan viipyilevän rantakaupungin tunnelman. Asiat ovat paikoillaan ja kaikkea on vain tarvittu määrä. Lukijan mieleen jäävät konfliktit ovat kauniin idyllin ja historian tragedian vastakkainasetteluja. Juuri kun on ollut mitä ihaninta, taivaalla näkyy sotilaskone – juuri kun kaikki on hyvin, kesä 1939 kääntyy syksyksi.
Kertojaratkaisut ovat selkeitä, ja vain päähenkilön, nuoren neidin näkökulman ja ajatusten esittämisessä Lassila tuntuu olevan heikoilla. Harvalla nuorella ihmisellä on tarvetta tai edes kykyä pohtia elämäänsä niin syvällisesti, filosofisesti ja perspektiivisesti kuin Taimi. Mestarillista Lassilan teksti on tehdessään saman vanhan taidemaalari Stenharun kanssa.
Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä (2017 Teos, 188 s)
On aika yllättävää, että oppinut kirjallisuuden ammattilainen Lassila kirjoittaa tällaisia kirjoja. Odottaisin ehkä jotakin vaikeampaa, mutta kaikkein vaikeintahan on taito tehdä asiat yksinkertaisesti. Kokenut kirjallisuusmies on halunnut kirjoittaa kirjan kunnioituksesta vanhaa suomalaista kertovaa proosaperinnettä kohtaan. Lassila kirjoittaa hienosti, mutta pienistä asioista jää tunne, että hän leikittelee kanssamme, kirjoittaa tarkoituksella retroa.
Joskus oli kiihkeää, joskus salaperäistä ja vuosisadan lopussa moni innostui Kalevalasta ja Karjalasta, jonne piti vaivalloisesti matkustaa. Jokainen vääräsääri äijä ja hampaaton akka, jonka siellä kohtasi, oli jalo suomalainen ja minkä ne suustaan päästivät, kirjoitettiin muistiin ja ihmeteltiin ja ihailtiin.
Lassilan romaanit ovat viehättävän vanhanaikaisia pieniä taideteoksia. Niissä on niukahkoihin sivumääriinsä nähden paljon eettistä pohdintaa ja elämän puntarointia. Lassilan tekstissä asioita tapahtuu, ja niistä kerrotaan siten kuin ne tapahtuvat, suoraan ja selkeästi. Niin yksinkertaista se on, kun taidon hallitsee.
Minä en pidä suurista sanoista, pidän tavallisista sanoista, jotka ovat yksinkertaisia. Niitä voi puhua lapselle, koska tietää mitä ne tarkoittavat.
Kesän kerran mentyä on menneen maailman kaunis kuvaus. Se kertoo Elsan, Taimin ja Eeron tarinan. Taimi syntyy 1910-luvun lopulla Elsan ja merimiehen pikaisen suhteen jälkeen. Toisen maailmansodan aattona sittemmin äidittömäksi ja isättömäksi jäänyt Taimi opiskelee ja tapaa Eeron.
Pääasiallista tapahtumamiljöötä Hankoa kuvatessaan Lassila onnistuu luomaan viipyilevän rantakaupungin tunnelman. Asiat ovat paikoillaan ja kaikkea on vain tarvittu määrä. Lukijan mieleen jäävät konfliktit ovat kauniin idyllin ja historian tragedian vastakkainasetteluja. Juuri kun on ollut mitä ihaninta, taivaalla näkyy sotilaskone – juuri kun kaikki on hyvin, kesä 1939 kääntyy syksyksi.
Kertojaratkaisut ovat selkeitä, ja vain päähenkilön, nuoren neidin näkökulman ja ajatusten esittämisessä Lassila tuntuu olevan heikoilla. Harvalla nuorella ihmisellä on tarvetta tai edes kykyä pohtia elämäänsä niin syvällisesti, filosofisesti ja perspektiivisesti kuin Taimi. Mestarillista Lassilan teksti on tehdessään saman vanhan taidemaalari Stenharun kanssa.
Olisiko hänen elämänsä syksyn tullen samanlaista kuin siihen asti, olisiko hän sama kuin ennen vai olisiko kokenut uusia asioita, tavannut uusia ihmisiä, olisiko hän iloinen, ehkä onnellinen. Kesä oli mennyt, eikä hän osannut sanoa, mikä oli muuttunut, vaikka hän tiesi, että jotain oli muuttunut.
Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä (2017 Teos, 188 s)
Kommentit
Lähetä kommentti