Hänen olivat linnut on henkilökeskeinen romaani. Tapahtumat etenevät ruustinna Adele Bromsin, hänen palvelijansa Alman sekä ruustinnan lankomiehen Holgerin vuorovaikutuksessa. Adele Broms on vanha ja katkera leski, joka haastaa koko ajan riitaa Alman kanssa. Adelea pidetään epävakaana ja harhaisena, ja monen mielipiteen mukaan hän olisi laitoshoidon tarpeessa. Alma, jonka ulkomuotoa kuvataan miesmäiseksi, on katkera oman lapsuutensa tapahtumista ja ajautuu myös Adelen kanssa jatkuvasti konfliktiin. Holger on apteekkari, jolla on muita henkilöitä läheisemmät ja lämpimämmät välit Adeleen ja Almaan.
Tapahtumien taustalla on Adelen miehen, rovasti Birger Bromsin kuolema sekä sitä edeltänyt pappilarakennuksen tuhonnut tulipalo. Alma työskentelee vanhenevan Adelen palvelijana ja kirjan ytimessä ovat naisten keskustelut. Niissä he käyvät läpi menneitä tapahtumia, tulipaloa, Birgerin kuolemaa, perinnönjakoa ja tulehtuneita suhteita Birgerin siskoihin Teodolindaan ja Elsaan. Holger, Teodolindan mies, tasapainoilee näiden vastakkaisten rintamalinjojen välillä. Romaanin nimi, Hänen olivat linnut, viittaa tulipalossa osittain säilyneeseen Birgeriltä jääneeseen täytettyjen lintujen kokoelmaan.
Romaani sijoittuu Saimaan rannalle Savonlinnaan, ja kertomuksen ajallinen pituus on noin 30 vuotta. Se alkaa Adelen muistellessa tulipaloa, jonka arvioin tapahtuneen 1920-30 –luvulla ja päättyy 1950-60 –lukujen aikana. Vartio ei ole suoraan kiinnittänyt tekstiä todellisiin historiallisiin tapahtumiin eikä mainitse vuosilukuja, mutta esineet, kulkuvälineet, lääkkeet ja muut yksityiskohdat viittaavat viime vuosisadan puoliväliin. Savonlinnaa ei paikkana mainita, mutta eräistä muista paikannimistä se on pääteltävissä.
”Laiha käly palveli asiakkaita. Kun tuo vanha emäntä lähtisi pois, apteekki olisi tyhjä ja ellei uusia tulisi, heti tuon lähdettyä Alman olisi esitettävä asiansa, jonka laiha näkyi jo kyllä tietävän. Hän oli kerran vilkaissut ovelle päin, ei suoraan Almaan vaan vesikarahviin, joka oli pöydällä Alman vierellä. Emäntä osti kamferttia, mitäpä muuta kuin kamferttia tavalliset ihmiset olisivat ostaneet kun heidän sydämestään otti. Alma katsoi laihaa kälyä joka ei ollut häntä nyt näkevinään, hänen oli laittauduttava tiskin eteen jottei laiha ehtisi hävitä takahuoneeseen. Asia oli kummallekin selvä, kumpikin tiesi mistä taas oli kysymys. Lähetettäisiinkö hänet tyhjin käsin kuten viime kerralla, jolloin hän saisi vaeltaa kunnanlääkärin rouvan luokse; joka sitten soittaisi tälle laihalle.”Vartio on taitava siirtymään ajassa edestakaisin. Hän kuvaa myös mestarillisesti, mitä ja miten henkilöt ajattelevat, mitä toinen henkilö ajattelee tai tietää toisen henkilön ajattelevan. Kokonaisuudessaan valloittavan hieno toinen luku on takauma, jossa pappila palaa. Kertoja kuvaa syttynyttä tulipaloa, aitoa tilannetta, joka luvun lopussa päättyy ruustinnan ja rovastin poistumiseen tontilta. Osa kokoelmasta saatiin pelastettua, ja linnut istuvat kivellä rivissä raunioon päin.
Romaani on moniulotteista proosaa. Kerronnan keskeinen kohosteinen elementti on toisto: Tekstille on ominaista samoihin asioihin palaaminen. Samat asiat kerrotaan, samat sanat toistetaan monta kertaa, ikään kuin niiden varmistamiseksi ja todentamiseksi. Adele osaa Alman eleetkin ulkoa, kun tämä kertoo vanhoista tapahtumista. Pappilan palo, Alman lähtö pois kotoaan, lintujen pelastaminen, perintökalujen omistussuhteet – Adele ja Alma käyvät kaiken läpi moneen kertaan toisiaan muisteluissa auttaen ja ohjaten.
Hänen olivat linnuissa henkilökuvaus on epäsuoraa, lukija päättelee henkilön luonteenpiirteitä dialogin kautta tai joku toinen henkilö puhuu jostakin toisesta - usein negatiiviseen sävyyn. Se johtaa siihen, että lukijan käsitys henkilöistä muuttuu koko ajan. Henkilöt rakentuvat pienistä aineksista toiminnan, vuorovaikutuksen ja esimerkiksi heidän ajatustensa kuvaamisen kautta. Vartion teksti vaihtaa toistuvasti näkökulmaa, sillä on useita fokalisoijia ja ne saattavat vaihtua yksittäisen kappaleenkin sisällä.
Rovasti Birger Broms on romaanissa kuollut lukuun ottamatta toisen luvun analepsistä. Birger on kuitenkin toistuvasti mukana Alman ja Adelen keskusteluissa. Niiden kautta paljastuu, ettei Birgerin asema seurakunnan rovastina eikä Adelen rakastettuna aviomiehenä ollut kiistaton. Avioliitossa ja kodin seinien sisällä oli ollut vaikeuksia, ja lintuihin liittyvän pakkomielteisyytensä takia Birgeriä karsastettiin myös seurakunnassa.
Pappilan palo, tuholta pelastunut täytettyjen lintujen kokoelma sekä useammankin perinnönjaon epäselvyydet muodostavat tarinan konfliktit sekä aiheuttavat henkilöiden vastakkainasettelut. Kuolleet, täytetyt linnut pursuavat symboliikkaa. Ne säilyvät perintönä sukupolvelta toiselle, ja jokaisen kirjan henkilön on väistämättä muodostettava niihin suhde. Linnut kuvaavat vapautta, mutta toisaalta täytettyinä, ihmisen huolenpidon armoille jääneinä ovat kuin yksilöllisyyden irvikuvia; kuin haamuja siitä, mitä ne voisivat olla. Niitä säilytetään rivissä, mutta kuitenkin toisistaan erillään, ja ihmiset kääntelevät niiden järjestystä ja rintamasuuntia.
Romaanin nimi, Hänen olivat linnut, mainitaan tekstissä kahdesti. Alussa Adele kertoo, kuinka Birger peri lintuharrastuksensa Onni-sedältään: ”Mutta täällä hän (Onni) kuoli, ja hänen olivat linnut.” Kolmanneksi viimeisellä sivulla nimi esiintyy toisen kerran: ”Kyllä minä hänet (Onnin) muistan. Hänen olivat linnut ja Birger peri ne häneltä, ja hänestä oli peräisin se hulluus, josta Birgeriä syytettiin---”.
Romaanin kantavaksi teemaksi nousee elämättömän elämän periytyminen. Lintukokoelma siirtyy sukupolvelta toiselle, hopealusikoiden ja tarjoiluastioiden epäoikeudenmukainen jakaminen hiertää vuosikymmenestä toiseen. Pinnan alla Bromsin suvussa kiertää pakkomielteinen ja intohimoinen, mutta juureton ja irrallinen mieli. Se löytää kiinnekohtansa lintuharrastuksesta, alkoholista tai naissuhteista ja rauhoittuu hetkeksi, mutta siltä eivät suvun tulevatkaan jäsenet säästy. Pakkomielle on voimakas ja se vaikuttaa myös lähimpiin, puolisojen liittoihin ja perheenjäsenten väliseen valtataisteluun.
”Jokainen lintu oli mennyt hänen silmissään jonkun ihmisen näköiseksi, eikö hän katsonut metsoa ja eikö se tuonut hänen mieleensä Fransin, veljensä… kun on hullun kanssa, tulee itse hulluksi: että linnut häntä näin hallitsivat.”
Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut (1967 Teos, 243 s)
Teksti on kotimaisen kirjallisuuden kurssin proosatyöni. Arvostelun (3/5) jälkeen olen korjannut teknisiä virheitä, mutta jättänyt pääosan analyysistäni ja tulkinnoistani ennalleen. Olen lyhentänyt tekstiä teoriaosuuksista, ja tekstin lomassa olleet lähdeviittaukset olen poistanut luettavuuden parantamiseksi.
Heinonen, Timo; Kivimäki, Arto; Korhonen, Kalle; Korhonen Tua; Reitala, Heta; Aristoteles 2012: Aristoteleen runousoppi. Opas aloittelijoille ja edistyneille.
Kustannusosakeyhtiö Teos. Helsinki.
Ikonen, Teemu 2014: Tarina ja juoni. Teoksessa Alanko-Kahiluoto, Outi ja Käkelä-Puumala, Tiina (toim.): Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 183-205
Jyväskylän yliopiston Koppa 2009: Marja-Liisa Vartio ja uusi proosa. Internet-sivu 20.6.2017
koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/kirjallisuuden¬_aikajana/1900-luvun-suomalainen-kirjallisuus
Kantokorpi, Mervi 2005: Proosan runousoppia. Teoksessa Kantokorpi, Mervi, Lyytikäinen, Pirjo & Viikari, Auli (toim.): Runousopin perusteet.
Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus. 105-171.
Käkelä-Puumala, Tiina 2014: Persoona, funktio, teksti – henkilöhahmojen tutkimuksesta.
Teoksessa Alanko-Kahiluoto, Outi ja Käkelä-Puumala, Tiina (toim.): Kirjallisuuden tutkimuksen peruskäsitteitä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 240-270.
Laitinen, Kai 1997: Suomen kirjallisuuden historia. Neljäs uusittu painos.
Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.
Rimmon-Kenan, Shlomith 1999: Kertomuksen poetiikka (suom. Auli Viikari). SuomalaisenKirjallisuuden Seura.
Kommentit
Lähetä kommentti