Suosituksiksi nousevat
Annika Idström: Veljeni Sebastian (1985 WSOY, 180 s).
Idströmin läpimurtoteosta voitaneen tituleerata 1980-luvun postmoderniksi klassikoksi. Se kertoo ulkonäöltään ja ajatuksiltaan poikkeuksellisesta 11-vuotiaasta itähelsinkiläisestä Antista. Poika yrittää selvitä perhehelvetistään, jonka kiinnekohdat ovat kaikkea muuta kuin vakaat. Tunnelma korostuu Idströmin taitavan kerronnan myötä: se on moneen hajoavaa ja epäluotettavaa.
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät (2004 Otava, 382 s).
Kähkösen Kuopio-sarjan kolmas osa sijoittuu välirauhan aikaan, talveen 1940 ja kevääseen -41. Olot Tuomen suvussa ja naapurustossa vakiintuvat hetkeksi ja aluillaan on jo varovainen tulevaisuuden odotus. Taustalla ovat kuitenkin maailmanpolitiikan uutiset ja vähitellen uuden sodan uhka konkretisoituu. Suomessa eletään voimakasta kommunismin vastaista aikaa ja kansalaisia viedään turvasäilöön. Kähkösen hieno romaanisarja on hyvässä vauhdissa.
Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä
Rosa Liksom: Kreisland
Pirkko Saisio: Elämänmeno (1975 Gummerus, 229 s).
Suomalaisen kirjallisuuden klassikko, jonka luin vasta nyt nähtyäni elokuvaversion kahdesti. Dramatisoinnin vahvat näyttelijäsuoritukset värittivät lukukokemusta, mutta henkilöt saivat silti paljon uusia ulottuvuuksia. Saision erinomainen esikoisromaani rakentuu vastakkaisuuksille: maaseutu - stadilaisuus, jälleenrakennuksen sukupolvi – nuorison uudet mielenkiinnot, vaurastumisen haaveet – vasemmistoaatteet, suvun merkitys – itse pärjäämisen eetos. Elämänmenon kieli ja kerronta, erityisesti Eilan imatralainen puheenparsi on loistavaa.
Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
Lukukokemuksina säilyvät
Minna Canth: Hanna (1886 Gummerus, 194 s) ja Työmiehen vaimo (1885 Gummerus, 142 s).
Minna Canthin klassikot ovat kovaa yhteiskuntakritiikkiä. Hän käy kotimaisen realismin airueena vallinneita oloja ja miesten valta-asemaa vastaan. Canthin tyylilajeina ovat kärjistäminen, dramatisointi ja epäkohtien liioitteleva esiin nostaminen. Hänen merkitystään ei käy kiistäminen, mutta itse odotin lukukokemuksilta enemmän.
Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä (1981 WSOY, 275 s).
Anja Kaurasen kuuluisa esikoisteos kohahdutti aikanaan, eikä reaktiota ole vaikea kuvitella. Kauranen rikkoo tabuja ja kirjoittaa räävittömästi. Kerronta sinällään vaihtuvine näkökulmineen ja äänineen on taidokasta ja kiinnostavaa. Sonja O on feministinen, seksistinen ja kapinallinen kirja, punk-aikakautensa näköinen, uskoisin.
K.A.Tavaststjerna: Kovina aikoina (1891 Karisto, 191 s).
Kertomus 1860-luvun nälkävuosilta on hyvin juonivetoinen ja sisältää traagisiakin käänteitä. Tavaststjernan teemoina ovat köyhälistön asema sekä eriarvoisuus. Suomalaista yhteiskuntaa ravistellut jako työväen ja kartanolaisten välillä nousee tarinassa esiin.
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (1978 Tammi, suom. Eila Pennanen, 173 s).
Märta Tikkasen omaeläkerrallinen tunnustuksellinen proosarunous oli suora vastine hänen miehensä Henrik Tikkasen romaaneille. Vuosisadan rakkaustarina on säälimätön ja peittelemätön tarina perheestä ja rakkaudesta tilanteessa, jossa alkoholi ottaa ohjat käsiinsä. Tikkasen havainnot ovat tarkkoja ja lohduttomia. Kaikkea pitää koossa rakkaus, mutta kaikkeen ei sekään pysty.
Unohduksiin painuvat:
Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (2016 Like, suom. Petri Stenman, 96 s).
Ennakkokehuista ja omista odotuksistani huolimatta minusta ei tullut Linda Boström Knausgårdin ihailijaa. Luin vastikään Helioskatastrofin ja nämä molemmat jättivät ilmaan kysymysmerkkejä ja minut kylmäksi. Ehkä eniten ihmettelen, miksi Knausgård ei kirjoita enempää, kerro laveammin, kuvaile lisää. Tiivillä ja mystisellä kerronnalla on paikkansa ja parhaimmillaan sellainen on osuvaa, mutta näihin kirjoihin olisin kaivannut paljon enemmän sisältöä. Tervetuloa Amerikkaan kertoo monin tavoin sulkeutuneesta ja vinoutunutta todellisuutta elävästä perheestä. Ongelmien päällimmäisin ilmentymä on perheen nuorimmainen, tytär joka on lakannut puhumasta.
Arvid Järnefelt: Isänmaa (1893 Suomalaisen kirjallisuuden seura, 214 s).
Järnefeltin klassikossa nuori maalaispoika tasapainoilee kotitilansa tarpeiden ja oman kansallismielisen sivistyshalunsa välillä. Romaani kuvaa ja symboloi aikakauden uuden kansallistunteen heräämistä. Kuten moni esikoisromaani nykypäivänäkin, Järnefeltinkin tarina on hieman liian täynnä aineksia ja sanottavaa.
Volter Kilpi: Varhaisia kertomuksia (1990 Volter Kilpi –seura, 78 s).
Volter Kilpi -seuran tehtävänä on edistää Volter Kilven tuotannon tuntemusta, ja on ollut kulttuuriteko julkaista Volterin koottuja tekstejä vuosilta 1901-03. Kertomukset ovat toisistaan irrallisia ja ne on julkaistu aikanaan erilaisissa kokoelma-albumeissa ja lehtikirjoituksina. Volter oli kirjoitusaikana vielä nuorehko mies ja hänen mestariteoksiensa syntymiseen on kuluva aikaa vielä kolmisenkymmentä vuotta.
Leena Krohn: Tainaron (1985 Teos, 138 s).
Leena Krohnin fantasiaromaani koostuu 30 kirjeestä, jotka on lähetetty Tainaronin kaupungista. Ne kertovat elämästä alati muotoaan muuttavasta paikasta, jossa on paljon inhimillistä yhteisöä muistuttavia piirteitä, mutta joka ei ole ihmisten asuttama kaupunki. Kirjeiden kirjoittaja ja vastaanottaja ei selviä. Tainaronista jää unenomainen ja absurdi kuva.
Teuvo Pakkala: Vaaralla (1891 Suomalaisen kirjallisuuden seura, 226 s).
Suomalaisen realismin klassikkoteos kertoo suomalaisen työväestön elämästä oululaisessa Vaaran kaupunginosassa. Aika on nakertanut Pekkalan kielen terävyyttä ja romaanin kerrontaa, mutta sen luokkakuvaus on varmasti ollut aikaansa edellä. Ymmärrykseni mukaan lapsinäkökulman esittäminen on ollut ajankohdan kirjallisuudessa uutta ja poikkeuksellista.
Fredrika Runeberg: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (1858 WSOY, suom. Tyyni Tuulio , 207 s).
Kertomus isonvihan ajoilta on Suomen kirjallisuuden ensimmäisiä historiallisia romaaneja. Se kertoo rouva Boijesta sekä hänen tyttäristään Margaretasta ja Ceciliasta Venäjän kasakoiden ja Ruotsin armeijan välisen valtataistelun pyörteissä. Ajankohdalle luonteenomaiseen kirjallisuuteen verrattuna rouva Runebergin teksti on ilahduttavan ihmis- ja maanläheistä. Se välttää ainakin pahimmat isänmaallisuuden karikot.
Edith Södergran: Maa jota ei ole (1925 Otava, suom. Pentti Saaritsa, Uuno Kailas ja Aale Tynni, 42 s).
Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listan. Listassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen.
Suomenruotsalaisen modernin runouden merkkiteos sijoittuu voimakkaasti kuoleman viitekehykseen. Moni kokoelman runo on myös metalyyrinen, ja kokonaisuudesta jääkin lohduton kuva. Se on sairastaneen ja liian varhain kuolleen lahjakkaan runoilijan joutsenlaulu.
Kommentit
Lähetä kommentti