Suosituksiksi nousevat
Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964 Gummerus, 229
s).
Lukuvuoden toistaiseksi suurin yllätys. Mukan moderni
klassikko on syvällinen ja lumoava ihmismielen kuvaus. Se kertoo lappilaisista
Siskonrannan asukkaista ja heidän karusta elämästään, lemmenkipeydestä,
uskonnon voimasta ja syyllisyydestä. Mukka kuvaa mestarillisesti pohjoisen
luonnon kiertokulkua ja elinympäristön voimaa sekä kuvallistaa niiden avulla
ihmismielen syövereitä.
Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (2016 Teos, 333 s).
Tarina seuraa Saaran ja Elisabethin suhdetta vuoden 1956
Töölössä. Teksti käy välillä sotavuosissa ja tapahtumat sijoittuvat myös
Pariisiin, Tukholmaan ja Porvooseen. Kirjan isoina teemoina ovat ystävyys,
rakkaus ja luottamus. Juoni on ehkä hieman turhan monisyinen, koska Parkkinen
sisällyttää siihen kylmän sodan vakoojatarinaa, Natsi-Saksan rotuoppia sekä
kustannusmaailman käänteitä. Se hieman tukahduttaa. Kirjan lukujen nimet ja
osin kerrontakin rakentuu herkullisten reseptien varaan. Ruoissakin yleensä
yksinkertaisempi on onnistuneempaa.
Lukukokemuksina säilyvät
Volter Kilpi: Suljetuilla porteilla (1938 Otava, 135 s).
Vanhan Volterin uran viimeiseksi jäänyt julkaisu ei ole
helpoimmasta päästä. Lyriikkaa, aforismeja ja proosaa sekoittava
kirjoituskokoelma on hyvin raamatullinen ja kohtalokas, ehkä pettynytkin.
”Syntyväisen itkunvaiker ihmislapsen ensiääni, surunsyömä silmäntuijo kuolevaisen viime katse: elämä vain välillä.”
Veijo Meri: Manillaköysi (1957 Otava, 172 s).
Meren moderni sotakirjaklassikko kertoo Joose Keppilän
matkasta rintamalta kotilomalle. Joose salakuljettaa löytämänsä köyden mukanaan
ylävartalonsa ympärille kiedottuna. Meren tarinan tapahtumat sijoittuvat
sotilaita kuljettavaan junaan. Osa tekstistä on sotilaiden kertomia tarinoita
rintamalta. Ne eivät olet sotakirjallisuuden perinteisimmästä päästä. Manillaköysi
on monitulkintainen, absurdi tapahtumien sarja äärimmäisistä olosuhteista.
Sotakirjaksi sitä on vaikea luonnehtia, pikemminkin ihmisluonnon
persoonalliseksi, eksistentiaaliseksi kuvaukseksi.
Hannu Salama: Juhannustanssit (1964 Otava, 245 s).
Kirja ajalta, jolloin kansan yhteisellä lukukokemuksella oli nykyistä suurempi merkitys. Kohutut jumalanpilkkakohdat tuntuvat ainakin
nykypäivän valossa kovin laimeilta ainakin suhteessa tuomittuun
vankeusrangaistukseen. Onkohan kyse sittenkin siitä, että Juhannustanssit on
kokonaisuutena ollut virallisille tahoille liikaa: jumalan ja papiston herjaa,
vasemmistolaisuutta, työläisepiikkaa, siveyden pilkkaa, seksiä ja väkivaltaa.
Oli miten oli, Salaman romaani on kiinnostava. Se kertoo
nimensä mukaisesta keskikesän juhlasta, jota ihmiset kokoontuvat viettämään
1950-luvun lopulla. Salaman teksti on kuin kollektiivista tajunnanvirtaa:
tapahtumat soljuvat ja sekoittuvat toisiinsa, puheenparsi on kansantajuista,
teksti siirtyy vilkkaasti ajassa, henkilöitä on paljon mutta he sulautuvat
ikään kuin yhdeksi isoksi juhannusseurueeksi.
Unohduksiin painuvat
Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listan. Listassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen.
Kaarlo Hänninen: Kiveliön karkurit (1923 WSOY, 184 s).
Saksalaisten sotavankien seikkailuja Lapin ja
Pohjois-Suomen erämaissa, kertoo romaanin alaotsikko. Ryhmä ensimmäisen
maailmansodan aikaisia sotilaita karkaa Murmanskin rataa rakentavalta
venäläiseltä vankityöleiriltä. Suomen puolelle päästyään he löytävät Lapin
asukkaista hengenheimolaisia ja aseveljiä, jotka auttavat ryhmän erämaiden halki
Ruotsiin ja siitä edelleen kotiin. Kirjoittamisajankohdan poliittinen ilmapiiri
vie tarinaa eteenpäin kantavammin kuin itse tapahtumat tai henkilökuvaus.
Saksalaisia ihannoidaan lähes yhtä voimakkaasti kuin punaisia halveksutaan.
Maria Jotuni: Tohwelisankarin rouwa (1924 Otawa, 251 s).
”Kolminäytöksinen huwinäytelmä” kahden avioparin ja heidän
palveluväkensä henkilösuhteista ja avioitumispyrkimyksistä. Liittoihin
henkilöitä ajavat rakkauden lisäksi perimistoiveet, aviottomat lapset sekä naisten
osalta pyrkimys saavuttaa kunniallinen ja turvattu asema yhteisössä. Näytelmässä on
farssin piirteitä ja sitä oli mukava lukea, ajankuva ei ehkä välittynyt ihan
niin tarkasti kuin olisin toivonut, ja nykypäivänä puraisee erilainen huumori
kuin vuosisata sitten. Olin kuitenkin huvittunut osuvasta dialogista useamman
kerran.
Kommentit
Lähetä kommentti