Kesäkuussa 2017 luetut

Suosituksiksi nousevat

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964 Gummerus, 229 s).

Lukuvuoden toistaiseksi suurin yllätys. Mukan moderni klassikko on syvällinen ja lumoava ihmismielen kuvaus. Se kertoo lappilaisista Siskonrannan asukkaista ja heidän karusta elämästään, lemmenkipeydestä, uskonnon voimasta ja syyllisyydestä. Mukka kuvaa mestarillisesti pohjoisen luonnon kiertokulkua ja elinympäristön voimaa sekä kuvallistaa niiden avulla ihmismielen syövereitä.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (2016 Teos, 333 s).

Tarina seuraa Saaran ja Elisabethin suhdetta vuoden 1956 Töölössä. Teksti käy välillä sotavuosissa ja tapahtumat sijoittuvat myös Pariisiin, Tukholmaan ja Porvooseen. Kirjan isoina teemoina ovat ystävyys, rakkaus ja luottamus. Juoni on ehkä hieman turhan monisyinen, koska Parkkinen sisällyttää siihen kylmän sodan vakoojatarinaa, Natsi-Saksan rotuoppia sekä kustannusmaailman käänteitä. Se hieman tukahduttaa. Kirjan lukujen nimet ja osin kerrontakin rakentuu herkullisten reseptien varaan. Ruoissakin yleensä yksinkertaisempi on onnistuneempaa.

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni

Lukukokemuksina säilyvät

Volter Kilpi: Suljetuilla porteilla (1938 Otava, 135 s).

Vanhan Volterin uran viimeiseksi jäänyt julkaisu ei ole helpoimmasta päästä. Lyriikkaa, aforismeja ja proosaa sekoittava kirjoituskokoelma on hyvin raamatullinen ja kohtalokas, ehkä pettynytkin.

”Syntyväisen itkunvaiker ihmislapsen ensiääni, surunsyömä silmäntuijo kuolevaisen viime katse: elämä vain välillä.”

Veijo Meri: Manillaköysi (1957 Otava, 172 s).

Meren moderni sotakirjaklassikko kertoo Joose Keppilän matkasta rintamalta kotilomalle. Joose salakuljettaa löytämänsä köyden mukanaan ylävartalonsa ympärille kiedottuna. Meren tarinan tapahtumat sijoittuvat sotilaita kuljettavaan junaan. Osa tekstistä on sotilaiden kertomia tarinoita rintamalta. Ne eivät olet sotakirjallisuuden perinteisimmästä päästä. Manillaköysi on monitulkintainen, absurdi tapahtumien sarja äärimmäisistä olosuhteista. Sotakirjaksi sitä on vaikea luonnehtia, pikemminkin ihmisluonnon persoonalliseksi, eksistentiaaliseksi kuvaukseksi.

Hannu Salama: Juhannustanssit (1964 Otava, 245 s).

Kirja ajalta, jolloin kansan yhteisellä lukukokemuksella oli nykyistä suurempi merkitys. Kohutut jumalanpilkkakohdat tuntuvat ainakin nykypäivän valossa kovin laimeilta ainakin suhteessa tuomittuun vankeusrangaistukseen. Onkohan kyse sittenkin siitä, että Juhannustanssit on kokonaisuutena ollut virallisille tahoille liikaa: jumalan ja papiston herjaa, vasemmistolaisuutta, työläisepiikkaa, siveyden pilkkaa, seksiä ja väkivaltaa.

Oli miten oli, Salaman romaani on kiinnostava. Se kertoo nimensä mukaisesta keskikesän juhlasta, jota ihmiset kokoontuvat viettämään 1950-luvun lopulla. Salaman teksti on kuin kollektiivista tajunnanvirtaa: tapahtumat soljuvat ja sekoittuvat toisiinsa, puheenparsi on kansantajuista, teksti siirtyy vilkkaasti ajassa, henkilöitä on paljon mutta he sulautuvat ikään kuin yhdeksi isoksi juhannusseurueeksi.

Unohduksiin painuvat

Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listan. Listassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen. 

Kaarlo Hänninen: Kiveliön karkurit (1923 WSOY, 184 s).

Saksalaisten sotavankien seikkailuja Lapin ja Pohjois-Suomen erämaissa, kertoo romaanin alaotsikko. Ryhmä ensimmäisen maailmansodan aikaisia sotilaita karkaa Murmanskin rataa rakentavalta venäläiseltä vankityöleiriltä. Suomen puolelle päästyään he löytävät Lapin asukkaista hengenheimolaisia ja aseveljiä, jotka auttavat ryhmän erämaiden halki Ruotsiin ja siitä edelleen kotiin. Kirjoittamisajankohdan poliittinen ilmapiiri vie tarinaa eteenpäin kantavammin kuin itse tapahtumat tai henkilökuvaus. Saksalaisia ihannoidaan lähes yhtä voimakkaasti kuin punaisia halveksutaan.

Maria Jotuni: Tohwelisankarin rouwa (1924 Otawa, 251 s).

”Kolminäytöksinen huwinäytelmä” kahden avioparin ja heidän palveluväkensä henkilösuhteista ja avioitumispyrkimyksistä. Liittoihin henkilöitä ajavat rakkauden lisäksi perimistoiveet, aviottomat lapset sekä naisten osalta pyrkimys saavuttaa kunniallinen ja turvattu asema yhteisössä. Näytelmässä on farssin piirteitä ja sitä oli mukava lukea, ajankuva ei ehkä välittynyt ihan niin tarkasti kuin olisin toivonut, ja nykypäivänä puraisee erilainen huumori kuin vuosisata sitten. Olin kuitenkin huvittunut osuvasta dialogista useamman kerran.