Suosituksiksi nousevat
Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta
Juha Hurme: Hullu (2012 Teos, 249 s).
Luin kirjan päivä sen jälkeen, kun olin nähnyt unohtumattoman hienon näytelmäversion Teatteri Jurkassa. Kävin jo Hesarilla kirjadivari Punaisessa Planeetassa, Olympiastadionin pururadalla juoksemassa sekä Katajanokalla katsomassa ulappaa. Juha Hurme kävi näissä samoissa paikoissa ennen ja jälkeen Auroran suljetun osaston jaksoaan. Hullu on kertomus siitä tapahtumasarjasta. Se on rehellinen ja avoin kertomus hulluudesta, toveruudesta, toipumisesta, luovuudesta sekä mielenterveyshoitomme nykytilasta.
Ian McEwan: Pähkinänkuori (2017 Otava, suom. Juhani Lindholm, 200 s).
Ian McEwan kirjoittaa erinomaisia tarinoita, eikä Pähkinänkuori ole poikkeus. Asetelma, jossa kertojana on syntymätön sikiö ja kohteena tekeillä oleva rikos, on hyvin kiinnostava. Lopputulos on hyvä, mutta jäin kaipaamaan jotakin enemmän. Ehkä yksinkertaisesti vain pidemmän tarinan.
Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia
F.E. Sillanpää: Hurskas kurjuus
Lukukokemuksina säilyvät
Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies (1979 Tammi, suom. Jorma Kapari, 275 s)
ja
Herra Palomar (1983 Tammi, suom. Liisa Ryömä, 130 s).
Italo Calvino –projektini lähestyy loppuaan. Tavoitteena on lukea miehen koko suomennettu tuotanto ja nyt on yhdestätoista yhdeksän luettu. Kirjoitan kokonaisuudesta enemmän, kun kaikki on luettu. Jos talviyönä matkamies edustaa ilman muuta Calvinon tuotannon parhaimmistoa. Viehättävä tutkielma lukemisesta. Herra Palomar oli jäävä Calvinon viimeiseksi julkaisuksi ja sen tiedon valossa tulee väkisin ajatelleeksi, että herra Palomar on kirjailija itse. Oli miten oli, hyvä, kiinnostava ja sapekaskin pohdinta elämän pienistä ja isoista kysymyksistä.
Phil Klay: Redeployment (2014, The Penguin Press, 288 s).
National Book Award –voittaja Phil Klay palveli itse Irakissa siinä vaiheessa, kun amerikkalaiset olivat valloittaneet maan. Kirjassa on fiktiivisiä, mutta vahvasti tositapahtumiin pohjautuvia novelleita sodasta eri näkökulmista, myös kotimaasta kotiutumisen jälkeen. Kirja on hyvä, mutta NBA-palkinto on alkanut viime vuosina saada poliittisia ja yhteiskunnallisia piirteitä. Ajattelen, että tämänlaisia kirjoja on Amerikassa kirjoitettu paljon, ja ehkä sellainen on myös pitänyt palkita. En usko, että tämä on puhtaasti kaunokirjallisin perustein ilmestymisvuotensa paras amerikkalainen julkaisu.
Eino Leino: Vapauden kirja (1918 Kustannusosakeyhtiö Kirja, 248 s).
Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listan. Listassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen.
Jälleen ihana vanha nide Pasilan kirjavarastosta! Runovalikoima vuosilta 1896 – 1918 vie lukijan vahvasta kansallisromanttisesta vapaudentunnon heräämisestä sortokausien kautta itsenäisyyden alun veriseen sisällissotaan. Runojen symboliikkaa ei jää epäselväksi, itsenäisyyteen suorastaan yllytetään, sortovuosien alla kärsitään, eikä Leino jätä valitsematta puoltansa kevään 1918 tapahtumissa. Oma kiinnostus parani loppua kohti ja viimeisessä osassa oli suorastaan sykähdyttäviä hetkiä. Kokonaisuutena lukukokemus sijoittuu lähinnä sivistyksen aukkojen paikkaus –osastolle.
Cormar McCarthy: Menetetty maa (2005 WSOY, suom. Raimo Salminen, 263 s).
Verinen, väkivaltainen ja jännittävä tarina Texasin rajaseutujen huumemaailmasta. Olen tänä vuonna lukenut kaksi McCarthyn kirjaa ja pitänyt molemmista. McCarthyllä on ilmiömäinen taito kirjoittaa aiheistaan eleettömästi siten, että niistä syntyy kertomuksia ihmismielen pimeistä kolkista. Hänen kirjoissaan on läsnä absoluuttinen paha, tällä kertaa palkkamurhaaja Anton Chigurhin hahmossa.
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja (2017 Siltala, 177 s).
13 modernin novellin kokoelma on kiinnostavaa luettavaa. Harry Salmenniemen kieli on erinomaista ja aihevalinnat varsin omaperäisiä. Novelleja on kiitelty monista syistä, mm. lukuisista taiten rakennetuista kirjallisuusviittauksista. Niistä iso osa taisi mennä minulta pahasti ohi. Olen novellien lukijana niin harrastelija, etten usko saaneeni Salmenniemen teksteistä kaikkea irti.
Juha Siltala: Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2017 Otava, 370 s).
Siltalan uusi kirjan on tiukka ja haastava lukupaketti. Se kertoo monipuolisesti, seikkaperäisesti ja perinpohjaisesti suomalaisen ja länsimaisen keskiluokan lähivuosikymmenien historian. Samalla se luo katsauksen oikeastaan koko elämäntyylimme ja yhteiskuntajärjestelmämme historiaan. Juha Siltala on parhaimmillaan analysoidessaan keskiluokkaista ihmistä psykohistorian näkökulmasta. Muuten kirjassa oli hieman liikaa kerralla, Siltalan käsittelemistä aiheista olisi riittänyt useampaankin teokseen.
Unohduksiin painuvat
Stephen King: Pitkä marssi (1979 Tammi, suom. Leevi Lehto, 270 s).
King-klassikko kertoo 100 nuoren miehen marssista läpi USA:n länsiosien. Pisimpään jaksanut voittaja palkitaan, kun uupuneet on yksi kerrallaan tapettu. Asetelma on kiinnostava, elämän vertauskuvia on helppo löytää, mutta pettymyksekseni en päässyt siihen lukemisen himoon, mitä Kingin tarinalta odotin.
Olavi Ruitlane: Nainen (2009 Savukeidas, suom. Hannu Oittinen, 133 s).
Ei kovin hyvin alkanut tutustumismatkani virolaiseen kirjallisuuteen. Nainen oli melko tavanomainen ronski renttutarina, mitä oli höystetty avoimella tai ironisella seksismillä ja sovinismilla. Aiheutti aikanaan kohun Virossa, mutta minä en pitänyt.
Kommentit
Lähetä kommentti