Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta (1957 Otava, suom. Kai Kaila, saatesanat Jyrki Vainonen (2000), 146 s).
”Piikkiherne kukki, verenpisara-aidat olivat jo nupulla, vihreitä kukkuloita, turveläjiä, niin, vihreä on Irlanti, hyvin vihreä, mutta se ei ole yksinomaan niittyjen vaan myös sammalen väri, varsinkin täällä.”
Lukeminen on pohjattoman hieno harrastus. Olin viime kuussa Rikhardinkadun kirjastossa Helsingin kaupunginkirjaston ja Suomen Mielenterveysseuran Toivoa kirjallisuudesta -illassa. Tilaisuudessa haastateltavana ollut kirjailija Olli Jalonen kertoi saaneensa toivoa Heinrich Böllin tuotannosta, ja erityisen tärkeä hänelle oli Päiväkirja vihreältä saarelta. Böllin tiesin Nobel-kirjailijaksi, mutten ollut miehen tuotantoa koskaan lukenut. Tätä kirjaa en tiennyt edes nimeltä. Nyt kolme viikkoa myöhemmin Päiväkirja vihreältä saarelta on vuoden tärkeimpiä lukukokemuksiani.
Böll perheineen matkustaa vuonna 1957 Irlantiin, ja kirjailija kertoo 5-15–sivuisissa teksteissä kokemuksistaan. Hän kirjoittaa maan historiasta ja ihmisten arkisista asioista. Yksityiskohtien kautta avautuu kuitenkin paljon suurempi näkymä. Kirja on matkakertomus Irlannista, irlantilaisuudesta, eurooppalaisuudesta ja ihmisyydestä
Böllin Irlanti on kiinnostava. Se on roisi, iloinen ja huoleton. Toisaalta koko kansakunta suree miljoonia kuolleita tai poislähteneitä. Irlantilaisten kollektiivisen muistin pintaa tarvitsee vain hieman raapaista, kun sieltä paljastuvat nälänhädän vuodet, sorto ja siirtolaisuus. Poissa oleminen on irlantilaisessa sielunmaisemassa. Se on surullinen maisema.
Kaikki rumuus, kauneus ja inhimillisyys herättävät romantisoidun halun lähteä Irlantiin; tekee mieli olla kuumalla teekupillisella kosteassa ja kylmässä aamussa. Böll tosin varoittaa jo saatesanoissaan, että ”Tämä Irlanti on olemassa, mutta jos joku sinne matkustaa eikä sitä löydä, hän ei voi vaatia korvausta tekijältä.” Jyrki Vainonen vahvistaa hienoissa saatesanoissaan, ettei 60 vuoden takaista maata enää ole. Böll ei kaunistele, ja matkaintoa laimentaisi, jos hänen kuvaamansa saastan, kosteat vaatteet, armottoman sään, kylmyyden ja hajut voisi aistia.
”Mannermaalla tee tarjotaan laimeana kalliista posliinikupeista, täällä taas kaadetaan muukalaisen virvoitukseksi välinpitämättömästi enkelien juomaa pilahintaan, kuhmuisista peltikannuista paksuihin keramiikkakuppeihin.”
Böllin hienossa ja humaanissa kirjassa on suurenmoinen draaman, rytmin ja symboliikan taju. Esimerkiksi Mietelmä irlantilaisesta sateesta on teoksen lyhimpänä, vain viisisivuisena kertomuksena suurenmoista kirjallisuutta. Kylmät väreet menevät jo luvun ajattelemisesta.
Jalonen kuvasi Heinrich Bölliä sodanjälkeisen Saksan omaksitunnoksi. Saksalaisena ei varmasti ollut helppoa olla 1950-luvun Euroopassa. Böllkin joutuu matkalla tekemisiin valtionsa edellisen vuosikymmenen rikosten kanssa, ja miten taitavasti hän niistä kirjoittaakaan. Ne eivät varasta kirjan pääkohteelta Irlannilta mitään, mutta avaavat muutamalla rivillä näkymän eurooppalaiseen sodan jälkeiseen henkiseen ilmapiiriin, kaikkeen menneeseen mielettömyyteen.
Olli Jalonen luki kirjaa ensimmäisen kerran hitaasti, tarina kerrallaan junamatkoilla. Hän kertoi saaneensa tekstistä tukea silloisen työtehtävänsä eettiseen ristiriitaan. Se tuntuu ehdottomasti oikealta lukutavalta. Itse en malttanut.
”Piikkiherne kukki, verenpisara-aidat olivat jo nupulla, vihreitä kukkuloita, turveläjiä, niin, vihreä on Irlanti, hyvin vihreä, mutta se ei ole yksinomaan niittyjen vaan myös sammalen väri, varsinkin täällä.”
Lukeminen on pohjattoman hieno harrastus. Olin viime kuussa Rikhardinkadun kirjastossa Helsingin kaupunginkirjaston ja Suomen Mielenterveysseuran Toivoa kirjallisuudesta -illassa. Tilaisuudessa haastateltavana ollut kirjailija Olli Jalonen kertoi saaneensa toivoa Heinrich Böllin tuotannosta, ja erityisen tärkeä hänelle oli Päiväkirja vihreältä saarelta. Böllin tiesin Nobel-kirjailijaksi, mutten ollut miehen tuotantoa koskaan lukenut. Tätä kirjaa en tiennyt edes nimeltä. Nyt kolme viikkoa myöhemmin Päiväkirja vihreältä saarelta on vuoden tärkeimpiä lukukokemuksiani.
Böll perheineen matkustaa vuonna 1957 Irlantiin, ja kirjailija kertoo 5-15–sivuisissa teksteissä kokemuksistaan. Hän kirjoittaa maan historiasta ja ihmisten arkisista asioista. Yksityiskohtien kautta avautuu kuitenkin paljon suurempi näkymä. Kirja on matkakertomus Irlannista, irlantilaisuudesta, eurooppalaisuudesta ja ihmisyydestä
Böllin Irlanti on kiinnostava. Se on roisi, iloinen ja huoleton. Toisaalta koko kansakunta suree miljoonia kuolleita tai poislähteneitä. Irlantilaisten kollektiivisen muistin pintaa tarvitsee vain hieman raapaista, kun sieltä paljastuvat nälänhädän vuodet, sorto ja siirtolaisuus. Poissa oleminen on irlantilaisessa sielunmaisemassa. Se on surullinen maisema.
Kaikki rumuus, kauneus ja inhimillisyys herättävät romantisoidun halun lähteä Irlantiin; tekee mieli olla kuumalla teekupillisella kosteassa ja kylmässä aamussa. Böll tosin varoittaa jo saatesanoissaan, että ”Tämä Irlanti on olemassa, mutta jos joku sinne matkustaa eikä sitä löydä, hän ei voi vaatia korvausta tekijältä.” Jyrki Vainonen vahvistaa hienoissa saatesanoissaan, ettei 60 vuoden takaista maata enää ole. Böll ei kaunistele, ja matkaintoa laimentaisi, jos hänen kuvaamansa saastan, kosteat vaatteet, armottoman sään, kylmyyden ja hajut voisi aistia.
”Mannermaalla tee tarjotaan laimeana kalliista posliinikupeista, täällä taas kaadetaan muukalaisen virvoitukseksi välinpitämättömästi enkelien juomaa pilahintaan, kuhmuisista peltikannuista paksuihin keramiikkakuppeihin.”
Böllin hienossa ja humaanissa kirjassa on suurenmoinen draaman, rytmin ja symboliikan taju. Esimerkiksi Mietelmä irlantilaisesta sateesta on teoksen lyhimpänä, vain viisisivuisena kertomuksena suurenmoista kirjallisuutta. Kylmät väreet menevät jo luvun ajattelemisesta.
Jalonen kuvasi Heinrich Bölliä sodanjälkeisen Saksan omaksitunnoksi. Saksalaisena ei varmasti ollut helppoa olla 1950-luvun Euroopassa. Böllkin joutuu matkalla tekemisiin valtionsa edellisen vuosikymmenen rikosten kanssa, ja miten taitavasti hän niistä kirjoittaakaan. Ne eivät varasta kirjan pääkohteelta Irlannilta mitään, mutta avaavat muutamalla rivillä näkymän eurooppalaiseen sodan jälkeiseen henkiseen ilmapiiriin, kaikkeen menneeseen mielettömyyteen.
Olli Jalonen luki kirjaa ensimmäisen kerran hitaasti, tarina kerrallaan junamatkoilla. Hän kertoi saaneensa tekstistä tukea silloisen työtehtävänsä eettiseen ristiriitaan. Se tuntuu ehdottomasti oikealta lukutavalta. Itse en malttanut.
Kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta kirjalta! Irlantiin (kuten niin moniin muihinkin maihin) voisi tutustua paremmin.
VastaaPoista