Frans Emil Sillanpää: Hurskas kurjuus (1919 Otava, 237 s).
Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listan. Listassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen.
Myönnän, että välillä oli vaikeaa. Lukupinossa oli odottamassa uutta Zadie Smithiä, Ian McEwania, Jari Tervoa ja Elena Ferrantea – urbaania sykettä, musiikkia, teollisuusmiljöön rosoa, ihmissuhteita, monikulttuurisuutta, elämää, värejä ja iloa. Minulla oli kesken kirja, jossa ”Kyntöpäivä oli muuten raskaimpia päiviä, etenkin hevoselle.”
Nobel-kirjailijamme omana aikanaan kritisoitu teos alkaa ja päättyy keväällä 1918. Vaikka sen julkaisua viivytettiin (vuodella), on aikalaiskuvaus varmasti ollut sisällissodan jälkeisessä maassa poikkeuksellisen rohkea.
Prologissa valkoinen jääkäri toimeenpanee Juha Toivolan kuolemantuomion, ja samaan koskettavaan kohtaukseen tämä ”päättynyt suomalainen elämäkerta” myös loppuu.
Tarina alkaa keriä kokoon Juhan 60 vuotta kestänyttä elämää lapsuudesta alkaen. Köyhyys, isän juoppous, nälkävuodet, huutolaisuus, suomenmielisyyden nousu ja luokkaerot; kaikki kuin Suomi-tarinan ydintä, ja sitä Hurskas kurjuus onkin, suorapuheinen ajankuva yhteiskunnan muutoksista satakuntalaisesta maalaispitäjästä katsoen.
”Tämän miehen elämäkerta on vaikeassa taitteessa; on taas alettava alusta. On edessä pitkiä turhia vuosia, jotka vievät tuleviin, vieraisiin aikoihin; on niin kuin olisi Jussin elämä saanut jo edes tähän päättyä.”
Kansakunnan kuohuvuosien heijastuma on karu yksittäisen ihmisen elämään: Juhan sukunimi vaihtuu isäntätilan mukaan ja etunimi sen perusteella, mikä isäntä haluaa sen olevan. Suomalainen mies tekee häpeissään ja huonommuuttaan, mitä käsketään ja mihin pystyy. Sortovuosia hän ei juuri huomaa, eikä suurlakko hetkauta. Äänioikeudella mies ei tee mitään.
”Yhdenkolmatta ikäisenä hän oli keskimittainen, hiukan länkisäärinen, tasatukkainen, harmaa-ihoinen mies. Joukossa hän oli jotenkin huomaamaton; kukaan ei pitemmälti viitsinyt häntä kiusatakaan. Moni elää nuoruutensa kulkurivuosina kaikkein täyteläisintä elämäänsä, jonka seikkailuja – sitten kun kuluva aika on ne kullannut – hän ei myöhemmin väsy kertomasta. Näin ei käynyt Jussin.”
Näin vuosisata myöhemmin Sillanpään kerronta tuntuu vähän naiivilta. Se on yksiviivaista, toteavaa ja ajoittain moralisoivaa. Vaikka elämä on kovaa, työ rankkaa ja menetykset raskaita, tunnekuvaus jää ohueksi. Erikoinen tenho tekstissä silti on. Elämä etenee askel kerrallaan: Riina-vaimo, lapsia, oma torppa, tölliläisen arki. Tunteille ei ehkä ole tilaa, mutta lopulta silmä kostuu, eikä ainoastaan päähenkilöllä.
”Lämmöllä, valolla ja tuoksulla sydänmaan suuri luonto huuhtoo keskuudessaan piilevän ihmispesän pikku kurjuudet, niin etteivät sen tuoksut pääset vallitseviksi. Mutta sillä on yhä se ikuinen surunvoittoinen sivupiirteensä. Ensin se juhannukseen asti hiipii toiveina multaisilla seinustoilla, mutta ennenkuin se on toiveet täyttänyt, sisältyy siihen jo muiston väre.”
Juha Toivolan muuttuva suhde kuolemaan on Hurskaan kurjuuden kantava teema. Kuolema käy niin lähellä ja satuttaa niin kipeästi, että lopulta kaikki tunteet kuolevat. Perheenjäsenten kohtalotkaan eivät enää kosketa, ja Juhasta tulee rauhan ja sisäisen levon saavuttanut väsynyt mies. Hän halusi vain elää itsekseen, mutta tulee lopuksi tempaistuksi mukaan kohtalokseen koituvaan kapinaan kuin vahingossa.
Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listan. Listassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen.
Myönnän, että välillä oli vaikeaa. Lukupinossa oli odottamassa uutta Zadie Smithiä, Ian McEwania, Jari Tervoa ja Elena Ferrantea – urbaania sykettä, musiikkia, teollisuusmiljöön rosoa, ihmissuhteita, monikulttuurisuutta, elämää, värejä ja iloa. Minulla oli kesken kirja, jossa ”Kyntöpäivä oli muuten raskaimpia päiviä, etenkin hevoselle.”
Nobel-kirjailijamme omana aikanaan kritisoitu teos alkaa ja päättyy keväällä 1918. Vaikka sen julkaisua viivytettiin (vuodella), on aikalaiskuvaus varmasti ollut sisällissodan jälkeisessä maassa poikkeuksellisen rohkea.
Prologissa valkoinen jääkäri toimeenpanee Juha Toivolan kuolemantuomion, ja samaan koskettavaan kohtaukseen tämä ”päättynyt suomalainen elämäkerta” myös loppuu.
Tarina alkaa keriä kokoon Juhan 60 vuotta kestänyttä elämää lapsuudesta alkaen. Köyhyys, isän juoppous, nälkävuodet, huutolaisuus, suomenmielisyyden nousu ja luokkaerot; kaikki kuin Suomi-tarinan ydintä, ja sitä Hurskas kurjuus onkin, suorapuheinen ajankuva yhteiskunnan muutoksista satakuntalaisesta maalaispitäjästä katsoen.
”Tämän miehen elämäkerta on vaikeassa taitteessa; on taas alettava alusta. On edessä pitkiä turhia vuosia, jotka vievät tuleviin, vieraisiin aikoihin; on niin kuin olisi Jussin elämä saanut jo edes tähän päättyä.”
Kansakunnan kuohuvuosien heijastuma on karu yksittäisen ihmisen elämään: Juhan sukunimi vaihtuu isäntätilan mukaan ja etunimi sen perusteella, mikä isäntä haluaa sen olevan. Suomalainen mies tekee häpeissään ja huonommuuttaan, mitä käsketään ja mihin pystyy. Sortovuosia hän ei juuri huomaa, eikä suurlakko hetkauta. Äänioikeudella mies ei tee mitään.
”Yhdenkolmatta ikäisenä hän oli keskimittainen, hiukan länkisäärinen, tasatukkainen, harmaa-ihoinen mies. Joukossa hän oli jotenkin huomaamaton; kukaan ei pitemmälti viitsinyt häntä kiusatakaan. Moni elää nuoruutensa kulkurivuosina kaikkein täyteläisintä elämäänsä, jonka seikkailuja – sitten kun kuluva aika on ne kullannut – hän ei myöhemmin väsy kertomasta. Näin ei käynyt Jussin.”
Näin vuosisata myöhemmin Sillanpään kerronta tuntuu vähän naiivilta. Se on yksiviivaista, toteavaa ja ajoittain moralisoivaa. Vaikka elämä on kovaa, työ rankkaa ja menetykset raskaita, tunnekuvaus jää ohueksi. Erikoinen tenho tekstissä silti on. Elämä etenee askel kerrallaan: Riina-vaimo, lapsia, oma torppa, tölliläisen arki. Tunteille ei ehkä ole tilaa, mutta lopulta silmä kostuu, eikä ainoastaan päähenkilöllä.
”Lämmöllä, valolla ja tuoksulla sydänmaan suuri luonto huuhtoo keskuudessaan piilevän ihmispesän pikku kurjuudet, niin etteivät sen tuoksut pääset vallitseviksi. Mutta sillä on yhä se ikuinen surunvoittoinen sivupiirteensä. Ensin se juhannukseen asti hiipii toiveina multaisilla seinustoilla, mutta ennenkuin se on toiveet täyttänyt, sisältyy siihen jo muiston väre.”
Juha Toivolan muuttuva suhde kuolemaan on Hurskaan kurjuuden kantava teema. Kuolema käy niin lähellä ja satuttaa niin kipeästi, että lopulta kaikki tunteet kuolevat. Perheenjäsenten kohtalotkaan eivät enää kosketa, ja Juhasta tulee rauhan ja sisäisen levon saavuttanut väsynyt mies. Hän halusi vain elää itsekseen, mutta tulee lopuksi tempaistuksi mukaan kohtalokseen koituvaan kapinaan kuin vahingossa.
Kommentit
Lähetä kommentti