Markus Leikola: Uuden maailman katu

Markus Leikola: Uuden maailman katu (2016 WSOY, 939 s).

Markus Leikolan jättimäisen eepoksen seitsemän luvun nimet kertovat olennaisen kuluneesta vuosisadasta: Sota, Sodan jälkeen, Sotaa ennen, Uusi sota, Rauha/Sota, Syvä uni ja Sota/Rauha. USA, Neuvostoliitto, Venäjä, Englanti, Saksa, Ranska ja Puola ovat vuosina 1912-2012 olleet koko ajan joko sodassa, toipumassa edellisestä tai valmistautumassa seuraavaan.

Kirjan vuosisata alkaa Titanicin uppoamisesta 1912, ja tapahtumaa seurataan radiosähköttäjien silmin. Yksi sähköttäjistä tapaa myöhemmin New Yorkin metrossa Lev Trotskin, ja niin lukija onkin jo tiukasti kyydissä mukana. Vuosisata etenee vauhdikkaasti.

Uuden maailman kadun tarkkailija-vaikuttaja-kertojahahmo on nimeltään Woland. Hän on laina Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan –teoksesta, ja Leikola viekin lukijan Bulgakovin tutuksi tekemille Patriarkan lammille Moskovaan. Wolandin seikkaillessa reaaliajassa läpi vuosisadan valtaosan tarinasta kertoo imperfektissä ulkopuolinen kertoja.

Uuden maailman katu on maailmanhistoriaa yksilötasolla. Ajan merkkihenkilöt, mahtimiehet, ovat inhimillisiä toimijoita, jotka tekevät isoja ratkaisuja usein hyvin sattumanvaraisesti. 

”Niinpä kun Potsdamin kokousta oli kestänyt viikon eikä kukaan ollut puhunut pommista mitään, Harry S. Truman ilmestyi illalla kuin ohimennen Stalinin rinnalle ja sanoi tälle: -Ai niin muuten, olemme testanneet uutta pommia. Erittäin tuhovoimaista uutta pommia. -Mutta sepä hienoa! Ai että erittäin tuhovoimainen! Sehän saattaa sitten ratkaista taistelun japanilaisia vastaan, Stalin vastasi ilmeenkään värähtämättä.”

Ihan kaikki historian käänteet eivät ole ensimmäisen maailmansodan ajoilta niin hyvin hallussa, että voisin vakaasti sanoa, mikä on faktaa, mikä Leikolan luomaa fiktiota. Pelkään, että osa kirjan viehättävästä ideasta meni tästä syystä minulta ohi. Esimerkiksi Franklin D. Roosevelt on tuttu nimi historiasta, mutta henkilönä täysin vieras. Siksi hänen henkilökuvansa syventäminen menee Leikolan esittämällä tavalla minun kohdallani vähän hukkaan. Eikä nyt rehellisesti sanoen ihan mahdottomasti kiinnostakaan.

Historian yksityiskohtia ei voi kukaan hallita. Sillä yritin lohduttautua tajutessani, että olen menettämässä otteeni lukukokemuksesta. Historian tapahtumien yhteydet ovat vaikeasti havaittavissa, aika kuluu ja asiat vyyhteytyvät. Järkevintä onkin lukea Leikolan kirjaa kuin maallikko historiaan perehtymässä - tarinana, isona kuvana.

”Kuten jo olet havainnut, rakas lukijani, jotkut nimet katoavat historian hämäriin ja toiset pulpahtelevat sieltä esiin, kolmannet tekevät parhaansa räpiköidessään pinnassa siellä missä valokeila sohii hämärästä esiin nimiröykkiöitä, neljännet kelluvat kuin itsestään, ansiosta taikka sitten ei, ja viidennet, he taas väistelevät kaiken kaltaista julkisempaa mainintaa, ovat vain tyytyväisiä kun heidän panoksensa tapahtumain kulkuun on tiedossa vain niillä, joiden tarvitseekin tietää keitä he ovat.”

Oma lukunautintoni parani siirryttäessä itselleni tutumpaan maailmansotien jälkeiseen aikaan. Markus Leikola lainaa taitavasi historiankirjoitusta sekä kaunokirjallisuuden fiktiivisiä hahmoja. Leikolan Stalin on hämmästyttävän lähellä Jari Tervon Myyrän Stalinia. Minua vain pelotti enemmän Tervon Stalinin tapaamisella.

Uuden maailman kadun idea on erittäin hyvä, mutta valitettavasti toteutus jää siitä jälkeen. Välillä tarina junnaa ja puuduttaa, teksti on tapahtumien luettelemista. Kirja on liian runsas. Se paljastui viimeistään, kun lukemisen jälkeen tutkin kirjan Facebook-sivuilla olevaa henkilöluetteloa. Listassa on monta nimeä, joiden vaiheet, rooli ja henkilö olivat jääneet hyvin etäisiksi.

Uuden maailman kadun historia on ensisijaisesti tiedonvälityksen historiaa. Media-alan ihminen katsoo maailmanhistoriaa media-alan näkökulmasta. Se on relevantti lähestymistapa, ehkä yksi tärkeimmistä mahdollisista, mutta onko se käypä pohja kirjan pääidealle eli historian kuvaukselle yksittäisen ihmisen näkökulmasta?

Vaivihkaiset siirtymät historian vaiheesta toiseen ovat kuitenkin sujuvia. Tarina on pullollaan mieleenpainuvia yksityiskohtia ja kohtauksia. Missä muussa kirjassa Bulgakovin fiktiivinen Woland on käymässä itsemurhaa hautovan Hemingwayn luona samaan aikaan, kun Juri Gagarin lentää yli 28 000 kilometrin tuntivauhtia? Kuka on aiemmin kuvannut JFK:n seksiaddiktiota näin hersyvästi?

”Minä käyn tarkistamassa Patriarkan lammet, ja sillä hetkellä kun Kremlin kello lyö kaksitoista, lampi – niitä on jo pitkään ollut vain yksi – jäätyy. Jää on teräsjäätä, pelikirkasta, sellaista, johon piirtävän luistimen jälki näkyy kauas.”