Suositukseksi nousee:
Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Lukukokemuksina säilyvät:
Fjodor Dostojevski: Idiootti (1868 WSOY, suom. Juhani Konkka, tark. Vappu Orlov, 954 s).
Idiootin lukeminen kesti puoli vuotta, aivan liian kauan. Rakas lukion äidinkielenopettajani kertoi aikanaan, että tunsi itsensä idiootiksi, kun oli joutunut lukemaan Dostojevskin klassikon yhdeksän kertaa. Sitä opettajani ei todellakaan ollut, ja todennäköisesti hän on lukenut sen vielä noiden päivien jälkeenkin. Ymmärrän vitsin paremmin nyt.
Annan itselleni anteeksi, että lukukokemus ei ollut ensimmäisellä kerralla täydellinen, ei oikeastaan kovin ikimuistoinenkaan. En tavoittanut kokonaisuutta, en löytänyt odottamaani mielensisäistä pohdintaa. Idiootin juonenkuljetus on aika yksinkertainen, jopa naiivi, keskivaiheilla pitkäveteinenkin, eikä teosta juonen takia ole klassikoksi nimettykään. Tekstissä on niin monia upeita kohtauksia, että haluan ymmärtää niiden merkityksen paremmin. Siksi uusi lukukerta odottaa tuoreemman käännöksen parissa.
Mikko Kalajoki: Miesmuisti (2017 WSOY, 286 s).
Kirjan kannessa on vasara ja Iron Maidenin c-kasetti, ja minusta tuntuu jo valmiiksi, että olen lukenut kirjan aikaisemminkin. 1970-luvun alussa syntyneiden perheenisien tarinoita on ilmestynyt viime vuosina paljon. Mikko Kalajoella on aikojen merkit hallussa: heavy-lyriikat osuvat kohdilleen, pikkulasten pukeminen aamukiireessä on saatanasta ja rintamamiestalon sisäilmasta riittää hersyvää tarinaa vuosikymmeniksi. Tilanteet ovat aitoja ja kohtaukset paikoin ääneen naurettavan hauskoja, lopun tragedialtakaan ei vältytä. Mikko Kalajoen kirja ei ole millään muotoa huono, mutta koska Kalajoki on hyvä kirjoittaja, toivoisin häneltä seuraavaksi jotakin kunnianhimoisempaa ja persoonallisempaa.
Markus Leikola: Uuden maailman katu
Minna Passi ja Susanna Reinboth: Keisari Aarnio (2017 HS-kirjat, 383 s).
Seurasin Jari Aarnion oikeudenkäyntejä tiiviisti mediassa, joten kaikki kirjassa esitetty ei ollut uutta tietoa. Sitäkin tämä Helsingin Sanomien rikostoimittajien kirja toki tarjosi paljon. Kirja on tavattoman hyvin jäsennelty ja kirjoitettu ja mielestäni kirjoittajat onnistuivat säilyttämään puolueettoman kannan. Tapahtumat on onnistuttu käsittelemään monipuolisesti, ja yksityiskohtien tarkastelutarkkuus on hyvä. Tuskin jää viimeiseksi kirjaksi Aarnio-vyyhdistä, mutta varmasti tulee olemaan parhaita kokonaisuuksia.
Harri Sirola: Syysprinssin kalaretki (1997 Gummerus, 231 s).
On mielenkiintoista jälkikäteen seurata Harri Sirolan ja Anja Snellmanin kirjallista dialogia; tarinaa joka alkoi 1980-luvun alussa kahden kohutun esikoiskirjailijan rakkaudella, ja joka muotoaan muuttaen jatkuu tänäkin päivänä. Syysprinssiin kalaretken niminovelli on hyvä ja kolme muuta kertomusta tavanomaisempia.
Kommentit
Lähetä kommentti