Suosituksiksi nousevat
Claes Andersson: Oton elämä (2011 WSOY, suom. Liisa Ryömä, 240 s).
Otto työskentelee ja mietiskelee kirjailijankammiossaan meilahtelaisen kerrostalon kuudennessa kerroksessa. Otto on lääkäri, entinen poliitikko, muusikko, kulturelli jalkapalloaktiivi – varsin paljon Claes Anderssonin oloinen mies. Oton elämä on omaelämäkerrallinen muistelmateos, mutta vahvasti kiinni myös nykypäivässä; aikalaisromaani, lukee kannessa. Kirjassa on sivistyneitä havaintoja tavallisesta elämästä, ihmisten välisistä suhteista, ryhmädynamiikasta, koko ihmiskunnasta. Anderssonin poliittinen näkemys ja turhautumat poliitikon uralta puskevat läpi, mutta se on helppo sallia, koska Andersson on aina tavallisen ihmisen puolella. Todella miellyttävä lukukokemus.
Marko Lempinen: Läpi helvetin. Marko Jantusen tarina (2016 Otava, 320 s).
Kirja muutaman viikon tarkkuudella ikätoveristani, jonka jääkiekkouraa seurasin intensiivisesti. Jantunen ei ole minulle sen tärkeämpi henkilönä kuin kukaan mukaan lahjakas jääkiekkoilija. En ole miestä koskaan tavannut, mutta säätäviä lätkä- ja muita jätkiä on varmasti ollut kaikkien tuttavapiireissä. Jantusen tarina on pysäyttävä, hänellä elämä oli luisumassa käsistä jo yläasteella, ja kirjan kuvaama alamäki on hurja. Marko Lempinen tavoittaa hienosti olennaisia elementtejä päihderiippuvuudesta, ja toivon kirjan auttavan yhdessä tarkoituksessaan, eli varoittavana esimerkkinä. On nimittäin sekin vaihtoehto, että huumeiden käyttö saa tällaisista tarinoista ansaitsematonta ja tarkoittamatonta glooriaa. Kiitän Jantusta kaikista unohtumattomista hetkistä kaukalossa ja toivon kaikkea parasta elämässä – silloinkin, kun huomio hänen ympäriltään vähitellen hälvenee ja tavallinen keski-ikäisen miehen arki alkaa.
Volter Kilpi: Pitäjän pienempiä
Antti Tuuri: Tangopojat
Hanna Weselius: Alma! (2016 WSOY, 207 s).
Hieno, palkittu esikoiskirja on sykäyksittäinen tarina naisista. Alma on parhaiten tunnettu säveltäjä Gustaf Mahlerin vaimona, Aino on kahden tyttären yksinhuoltaja, lakimies hoitaa elatuskiistoja, glamourmalli on julkista riistaa, nigerialaistytöt kaapataan koulustaan nukkumasta. Hanna Weseliuksen kieli on upeaa ja kirjan parhaissa kohdissa kuvaus on mestaritasoa. Jotta lukukokemukseni olisi ollut vielä parempi, olisin kaivannut lisää yhteyksiä kirjan osien välille.
Lukukokemuksina säilyvät
James McBride: The Good Lord Bird (2013 Riverhead Books, 417 s).
The Good Lord Bird sai National Book Awardin vuonna 2013, Ta-Nehisi Coatesin Between The World And Me vuonna 2015 ja Colson Whiteheadin The Underground Railroad vuonna 2016. Keskimmäinen luokitellaan tietokirjaksi rotukysymyksen historiasta ja kaksi muuta kertovat samoista tapahtumista orjuuskysymyksen leimahtaessa Amerikan sisällissodaksi. Viesti on vahva: Amerikassa taitaa olla orjuuden vaikutuksissa paljon enemmän pureskeltavaa ja kirjoitettavaa kuin olen ymmärtänytkään. Samalla tämä havainto on todiste siitä, kuinka kaunokirjallinen fiktio voi auttaa ymmärtämään reaalimaailmaa.
James McBriden kirja on hyvä, se kannattaa lukea. En halua juonipaljastuksen uhan takia mennä liikaa yksityiskohtiin, mutta kirjassa on kiinnostavasti rinnasteinen asetelma sukupuolen ja rodun kesken: ellet voi olla oma itsesi, et voi olla vapaa.
Riitta Jalonen Kirkkaus (2016 Tammi, 347 s).
Kehuttu kirja uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta sekoittaa faktan ja kuvitelman. Teos on raadollisen kovan lapsuuden, mielisairauden hoidon ja lahjakkuuden kuvaus. Frame säilytti henkisen tasapainonsa kirjoittamisen avulla. Riitta Jalosen Kirkkaus mainittiin monissa yhteyksissä yhtenä viime vuoden parhaista kirjoista, mutta pettymyksekseni en itse saanut niin paljon irti.
Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä
Unohduksiin painuvat
Veikko Huovinen: Pojan kuolema (2007 WSOY, 115 s).
Kansilehden tieto, että Veikko Huovinen ei anna tämän kirjan tiimoilta haastatteluja ja toivoo, ettei häneen oteta yhteyttä, kertoo oikeastaan olennaisen. Kyseessä on äärettömän henkilökohtainen kirjoitus. Se on pelkistetty ja yksinkertainen tarina kirjailijan hukuttautuneesta pojasta, eikä siitä ulkopuolinen voi olla mitään erityistä mieltä. Mielipiteen esittäminen tuntuu ikävältä.
Torgny Lindgren: Taiteilja Klingsor (2014 Tammi, suom. 2017 Liisa Ryömä, 173 s).
Keltaisen kirjaston vuoden 2017 avaus jätti kylmäksi. Kirja kertoo omalaatuisen kuvataiteilija Klingsorin elämästä elämäkertatutkijoiden silmin. Se on lyyrinen ja kaunis ihmiskuvaus, mutta teksti on liian painavaa. Jokaisella sanalla ja lauseella on paikkansa, mutta teksti ja lukija eivät mahdu hengittämään.
Veijo Meri: Jääkiekkoilijan kesä (1980 Otava, 170 s).
Veijo Meren modernin kirjallisuuden klassikko on nuoren jääkiekkoilijan, Illun miehistymiskertomus 1950-luvun Hämeenlinnassa. Tarinassa ei oikeastaan ole pääjuonta, vaan tapahtumat etenevät henkilöiden kautta. On sotaveteraaneja, naisia, pikkurikollisia.
Jotkut sivutarinoista olivat hyviä, mutta kokonaisuus jäi ohueksi. Lähinnä paikkasin tällä oman kirjasivistykseni puutteita; suureksi lukukokemukseksi kirjasta ei ollut.
Kommentit
Lähetä kommentti