Antti Tuuri: Tangopojat (2016 Otava, 317 s)
Pidän paljon Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjan romaaneista Pohjanmaa, Ameriikan raitti ja Lakeuden kutsu. Katson ne jopa lukuharrastukseni kivijaloiksi, ne olivat ensimmäisiä erittäin hyviä lukukokemuksia aikanaan. Olen lukenut useimmat Tuurin kirjoista, mutta ollut uusimpiin viime vuosina hieman kyllästynyt. Nyt innostuin uudestaan - olisiko uusi kiinnostava teema löytynyt: Pohjanmaalta 1960-luvulla Ruotsiin muuttaneiden ja sinne jääneiden vaiheet.
Eletään vuotta 1966 Etelä-Pohjanmaalla. Sauli on hyvä, oikeudenmukainen ja maltillinen nuori mies. Hän asuu sisarensa ja tämän perheen luona omakotitalon vinttikammarissa, toisessa päässä asuu lankomiehen äiti. Tuuri piirtää miljöön niukoin sanoin. Hyvä kun hän on ehtinyt mainita, keitä jakamattomassa perintötalossa asuu, kun se on jo elävänä lukijan mielessä.
Sauli elättää itsensä hanttihommilla ja soittaa haitaria tanssiyhtye Hurmassa. Hänen rakkautensa solisti Elinaan muuttuu yhtäkkiä yksipuoliseksi kaipaukseksi: Elina ottaa lopputilin Hurmasta keskellä yötä keikkabussissa Lappajärven ja Lummukan välisellä tiellä ja muuttaa Ruotsiin.
Myös Saulia alkaa Ruotsiin muutto kiinnostaa enemmän kuin kuorma-autolla ajaminen tai rengin pesti isäpuolen sokerijuurikaspellolla, vaikka hänen lähtönsä perimmäinen syy onkin Elinan perään meneminen. Monella suomalaisella lähtö on edessä, kun kotimaassa seinä tulee vastaan.
”Pöytään tuli tuttuja poikia Ylikylästä ja ne kertoivat, että Vaasassa hotelli Astorissa istui mies, jolla oli valta ottaa ja päästää, palkata riskejä miehiä Ruotsiin töihin Volvon tehtaille.”
Lähtijöiden usko tulevaan on luja, elämä vaihtuu parempaan. Sen kunniaksi laivalla otetaan ensimmäiset jaloviinat auton myynnistä saadulla pesämunalla. Mielessä on nopea muutto takaisin, kunhan on tienattu sen verran, että kehtaa palata.
Skövdeen saapumisen jälkeen miehet marssitetaan asemalta kuin karjalauma Volvon konttorille. Heidät erotellaan testien ja ulkoisen olemuksen perusteella eri töihin. Tuurin kuvaus menettelystä, työolosuhteista ja majoituspaikasta nostaa mieleen paljon synkemmät vaiheet ihmiskunnan historiassa.
”Pois lähtiessämme naureskelimme ruotsalaisten testejä. Meistä tuntui, etteivät Volvon työhönottajat pitäneet meitä kovin korkealle kehittyneinä olentoina.”
Onneksi mielikuva menee ohi. Ammattiyhdistysliike pitää ainakin periaatteessa uusistakin tulijoista huolta, vapaapäiviä on, ja loma-ajan palkkaoikeuskin karttuu vähitellen. Alkuun monet nukkuvat kuitenkin autoissa eikä lieveilmiöiltä vältytä. Ollaan finnjäveliyden alkulähteillä.
Elämä Ruotsissa alkaa sujua suomalaispiireissä, baareissa ja tansseissa. Musiikki ja tanssilavat tulevat uudestaan Saulin elämään – ”Suomesta tulleet eivät halunneet kuulla ruotsalaisten ilovirsiä, koska elämä ei sitä ollut, vaan se oli kärsimystä ja häpeää.”
Antti Tuurin tyyli on hioutunut aikoja sitten ylimääräisistä särmistä. Teksti on selkeää ja yksinkertaista, mutta kertoo paljon. Minua on aina viehättänyt Tuurin persoonallinen tekniikka kirjoittaa dialogi tekstin sekaan käyttämättä perinteistä vuoropuhelumuotoa. Minä-kertoja lakonisesti toteaa, mitä kukin sanoo. Lauseenvastikkeiden käyttö on tarkkaa, välimerkit huolellisesti valitut. Kerronnassa lomittuvat dialogi, tarinan kuljettaminen reaaliajassa sekä aiemmat tapahtumat.
”Kamppila oikein tivasi, muistinko, mitä hän minulle oli sanonut. Sanoin muistavani. Kamppila huusi saman asian myös Elinalle; en tiennyt sen pitäneen puhuttelun myös sille.”
Lukiessa huvitun toistuvasti Tuurin tekstin sisäisestä sanailusta. Hauskuus syntyy siitä, että se on toteavaa, rauhallista ja kypsää tekstiä, josta on kuitenkin helposti luettavissa karski ja miehisen kuittaileva puheenparsi.
”Kerroin olevani herkkä taiteilija, muusikko, jolle paperipuun lastaaminen käsipelillä ei sopinut: haitarinsoitossa tarvittiin ehjiä ja herkkiä sormia. Tunnustin kuitenkin, että työ kiinnosti minua teknillisenä haasteena ja ottaisin sen siitä syystä vastaan. Huhtala pyysi vaimoaan todistamaan, etten ollut pyytänyt mitään palkkaa lastaustyöstä, vaan tekisin sen, koska minua kiinnosti tekniikka, jolla saisimme puut hankalasta paikasta auton lavalle.”
Rempseästä pohjalaisuudesta siirrytään kuitenkin hetkessä, yhden aukeaman aikana miehiseen tragediaan. Lainat on hoitamatta eikä auton moottorin korjaamiseen ole varaa.
Tangopojat on lukuvuoteni toistaiseksi iloisin yllätys. Uskallanko toivoa, että sarja jatkuisi kuin Pohjanmaa aikanaan. Kiinnostaisi nimittäin tietää, mitä Elinalle ja Saulille kuuluu.
Pidän paljon Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjan romaaneista Pohjanmaa, Ameriikan raitti ja Lakeuden kutsu. Katson ne jopa lukuharrastukseni kivijaloiksi, ne olivat ensimmäisiä erittäin hyviä lukukokemuksia aikanaan. Olen lukenut useimmat Tuurin kirjoista, mutta ollut uusimpiin viime vuosina hieman kyllästynyt. Nyt innostuin uudestaan - olisiko uusi kiinnostava teema löytynyt: Pohjanmaalta 1960-luvulla Ruotsiin muuttaneiden ja sinne jääneiden vaiheet.
Eletään vuotta 1966 Etelä-Pohjanmaalla. Sauli on hyvä, oikeudenmukainen ja maltillinen nuori mies. Hän asuu sisarensa ja tämän perheen luona omakotitalon vinttikammarissa, toisessa päässä asuu lankomiehen äiti. Tuuri piirtää miljöön niukoin sanoin. Hyvä kun hän on ehtinyt mainita, keitä jakamattomassa perintötalossa asuu, kun se on jo elävänä lukijan mielessä.
Sauli elättää itsensä hanttihommilla ja soittaa haitaria tanssiyhtye Hurmassa. Hänen rakkautensa solisti Elinaan muuttuu yhtäkkiä yksipuoliseksi kaipaukseksi: Elina ottaa lopputilin Hurmasta keskellä yötä keikkabussissa Lappajärven ja Lummukan välisellä tiellä ja muuttaa Ruotsiin.
Myös Saulia alkaa Ruotsiin muutto kiinnostaa enemmän kuin kuorma-autolla ajaminen tai rengin pesti isäpuolen sokerijuurikaspellolla, vaikka hänen lähtönsä perimmäinen syy onkin Elinan perään meneminen. Monella suomalaisella lähtö on edessä, kun kotimaassa seinä tulee vastaan.
”Pöytään tuli tuttuja poikia Ylikylästä ja ne kertoivat, että Vaasassa hotelli Astorissa istui mies, jolla oli valta ottaa ja päästää, palkata riskejä miehiä Ruotsiin töihin Volvon tehtaille.”
Lähtijöiden usko tulevaan on luja, elämä vaihtuu parempaan. Sen kunniaksi laivalla otetaan ensimmäiset jaloviinat auton myynnistä saadulla pesämunalla. Mielessä on nopea muutto takaisin, kunhan on tienattu sen verran, että kehtaa palata.
Skövdeen saapumisen jälkeen miehet marssitetaan asemalta kuin karjalauma Volvon konttorille. Heidät erotellaan testien ja ulkoisen olemuksen perusteella eri töihin. Tuurin kuvaus menettelystä, työolosuhteista ja majoituspaikasta nostaa mieleen paljon synkemmät vaiheet ihmiskunnan historiassa.
”Pois lähtiessämme naureskelimme ruotsalaisten testejä. Meistä tuntui, etteivät Volvon työhönottajat pitäneet meitä kovin korkealle kehittyneinä olentoina.”
Onneksi mielikuva menee ohi. Ammattiyhdistysliike pitää ainakin periaatteessa uusistakin tulijoista huolta, vapaapäiviä on, ja loma-ajan palkkaoikeuskin karttuu vähitellen. Alkuun monet nukkuvat kuitenkin autoissa eikä lieveilmiöiltä vältytä. Ollaan finnjäveliyden alkulähteillä.
Elämä Ruotsissa alkaa sujua suomalaispiireissä, baareissa ja tansseissa. Musiikki ja tanssilavat tulevat uudestaan Saulin elämään – ”Suomesta tulleet eivät halunneet kuulla ruotsalaisten ilovirsiä, koska elämä ei sitä ollut, vaan se oli kärsimystä ja häpeää.”
Antti Tuurin tyyli on hioutunut aikoja sitten ylimääräisistä särmistä. Teksti on selkeää ja yksinkertaista, mutta kertoo paljon. Minua on aina viehättänyt Tuurin persoonallinen tekniikka kirjoittaa dialogi tekstin sekaan käyttämättä perinteistä vuoropuhelumuotoa. Minä-kertoja lakonisesti toteaa, mitä kukin sanoo. Lauseenvastikkeiden käyttö on tarkkaa, välimerkit huolellisesti valitut. Kerronnassa lomittuvat dialogi, tarinan kuljettaminen reaaliajassa sekä aiemmat tapahtumat.
”Kamppila oikein tivasi, muistinko, mitä hän minulle oli sanonut. Sanoin muistavani. Kamppila huusi saman asian myös Elinalle; en tiennyt sen pitäneen puhuttelun myös sille.”
Lukiessa huvitun toistuvasti Tuurin tekstin sisäisestä sanailusta. Hauskuus syntyy siitä, että se on toteavaa, rauhallista ja kypsää tekstiä, josta on kuitenkin helposti luettavissa karski ja miehisen kuittaileva puheenparsi.
”Kerroin olevani herkkä taiteilija, muusikko, jolle paperipuun lastaaminen käsipelillä ei sopinut: haitarinsoitossa tarvittiin ehjiä ja herkkiä sormia. Tunnustin kuitenkin, että työ kiinnosti minua teknillisenä haasteena ja ottaisin sen siitä syystä vastaan. Huhtala pyysi vaimoaan todistamaan, etten ollut pyytänyt mitään palkkaa lastaustyöstä, vaan tekisin sen, koska minua kiinnosti tekniikka, jolla saisimme puut hankalasta paikasta auton lavalle.”
Rempseästä pohjalaisuudesta siirrytään kuitenkin hetkessä, yhden aukeaman aikana miehiseen tragediaan. Lainat on hoitamatta eikä auton moottorin korjaamiseen ole varaa.
Tangopojat on lukuvuoteni toistaiseksi iloisin yllätys. Uskallanko toivoa, että sarja jatkuisi kuin Pohjanmaa aikanaan. Kiinnostaisi nimittäin tietää, mitä Elinalle ja Saulille kuuluu.
Kommentit
Lähetä kommentti