Harri Kumpulainen: Jalkapallopääkaupunki. Kertomus helsinkiläisestä jalkapallosta (2014 Markkinointiviestintä Kärki, 209 s).
”Ne kaverit, jotka ovat lähteneet Ponnareista porvariseuroihin ovat joutuneet rikoksen tielle. Niistä on tullut varkaita ja roistoja.”
On totta, ettei Suomessa ole kymmenien tuhansien ihmisten fanikatsomoita eivätkä jalkapallo-ottelut yleensä näy katukuvassa millään tavoin. Sarjapeleistä ei kirjoiteta ennen tai jälkeen ottelun sivukaupalla lehtijuttuja, eikä maajoukkueemmekaan ole kovin hyvä. Suomessa on silti jalkapallokulttuuria. Ellet usko tai ole huomannut, lue tämä kirja. Se kertoo helsinkiläisen jalkapallon tarinan 1870-luvun yleisötapahtumien näytösluonteisesta ohjelmanumerosta nykypäivän futsaliin.
”Kaisaniemen pallokenttä, kesäkuu 07”, tapaamme hoilata kesäisin Töölön jalkapallostadionin Klubipäädyssä, ja Harri Kumpulaisen teos antaa ääneeni lisää kaikua. Todellisuudessa Kaisaniemen kentällä pelattiin Suomen ensimmäinen jalkapalloturnaus jo syksyllä 1906. Joukosta puuttui fanittamani HJK, joka odotti tuolloin vielä perustamistaan.
”Yhteiskunnallinen luokka- ja kielijako näkyi myös helsinkiläisessä jalkapallossa: HIFK edusti ruotsinkielistä keskiluokkaa, KIF ruotsinkielistä työväenluokkaa, HJK suomenkielistä keskiluokkaa, HPS lähinnä suomenkielistä työväenluokkaa, ja TUL:n seurat, kuten Ponnistus, Kullervo ja Jyry, selkeästi työväenluokkaa.”
Itse aloin pelata 1970-luvun lopulla HPS:ssa. En alle 10-vuotiaana tietenkään mitään ymmärtänyt, mutta uskallan väittää, että nämä luokkajaon kysymykset alkoivat olla jo menneisyyden kaikuja. Menin HPS:aan, koska serkkuni pelasi siellä ja treenit olivat kätevästi Paloheinän kentällä. Se, että HPS oli ollut joskus vallilalainen joukkue, oli historiaan jäänyt yksityiskohta.
Monipuolinen tilastollisen kehityksen kuvaaminen ei ole Jalkapallopääkaupungissa kovin luettavassa muodossa. Silti Helsingin väestöllinen ja sosiaalinen muutos on kiinnostava myös jalkapallon näkökulmasta. Stadin fudis on muuttunut yhteiskunnan mukana.
”Asukkaiden ja lapsiperheiden määrä on vähentynyt kantakaupungin alueella etenkin 1950- ja 1960-luvuilta eteenpäin, minkä seurauksena alueen seurojen on ollut aikaisempaa vaikeampaa koota joukkueita perinteisiltä kotiseuduiltaan.”
Perinteiset joukkueiden alueet Krunikassa, Kalliossa, Töölössä, Vallilassa ja niin edelleen ovat jakautuneet pitkin kasvaneen Helsingin alueita. Osa vanhoista seuroista on siirtynyt pois kantakaupungista. Toisaalta uusia joukkueita on perustettu uusiin kaupunginosiin.
Suomalainen jalkapallo ja monet helsinkiläiset seurat ovat sinnitelleet vuosikymmenien läpi huolimatta niistä paineista, joita muiden joukkuelajien ylivalta ja lisääntyneet taloudelliset vaatimukset ovat aiheuttaneet. Nykyään lähinnä kauhistuttaa, mitä karhunpalveluksia historia onkaan jalkapallolle tehnyt.
”Helsingissäkin pelattiin voimistelutunneilla ahkerasti pesäpalloa vuosisadan alkupuolella ja useimmat opettajat suhtautuivat jalkapalloon nihkeästi. Välitunneilla oppilaat kyllä juoksivat innokkaasti jalkapallon perässä, mutta ennakkoluulot lajin vaarallisuudesta olivat opettajatasolla suuret ja Tahko Pihkalaa, pesäpalloilun isää ja jalkapallon vähättelijää, kuunneltiin lähes hartaudellisen vakavamielisesti.”
Pesäpallosta ei kuitenkaan muodostunut uhkaa jalkapallolle kuin paikallisesti, mutta jääkiekon suosioon jalkapallo ei ole kyennyt vastaamaan. Näin siitä huolimatta, että Kumpulaisen mukaan vielä 1990-luvun alussa HJK, HIFK ja Jokerit vetivät samansuuruisia yleisömääriä
”Merkittävä tekijä jääkiekon yleisösuosion taustalla oli olosuhteiden kehittyminen, sillä Töölön pallokentän kupeeseen, Nordenskiöldinkadun varrelle valmistui jäähalli vuonna 1966. Kiivasluontoista jääkiekkoa pystyi seuraamaan sisätilassa ilman pelkoa vesi- ja lumisateista tai tuivertavasta tuulenviimasta.”
Oma suhtautumiseni suomalaiseen jalkapalloon on kaksijakoinen. Mielestäni siinä on elementtejä, jotka ovat ehdottomasti mainettaan parempia, ja ajoittain päästään hyvälle eurooppalaiselle tasolle. Ei jalkapallo ja sen seuraaminen niin hohdokasta ole aina muuallakaan. Samaan aikaan Suomi-fudiksessa on jotakin hellyttävän kotikutoista.
Talin nyttemmin jo purettu hiekkapohjainen ja alimittainen ylipainekuplahalli parakkipukukoppeineen toimii ilmiön symbolina. Samalla kun se antoi helsinkiläisseuroille ”huomattavan edun talviharjoitteluun” edistäen samalla koko kotimaisen fudiksen tasonnousua, edustaa se omissa mielikuvissani lähinnä kolkkoa, kylmää ja kaikuisaa treenipaikkaa, jonne perjantai-iltapäivisin matkattiin 54:n bussilla Pakilan Tebarin pysäkiltä.
Jalkapallopääkaupunki perustuu kirjoittajan pro gradu –tutkielmaan. Ehkä siksi siinä on niin paljon taustoittavaa tilastoaineistoa. Helsinkiläisen jalkapallon historiaa ja suhdetta kaupungin muuhun kehitykseen on selvästi yritetty avata myös sellaisille lukijoille, joita laji ei kiinnosta. Siksi kirjan lukeminen tuntuu paikoin hiukan kiusalliselta ja teksti jopa naiivilta. Toisaalta stadin fudiksen piirit ovat pienet ja esimerkiksi kirjoittajan ilmeinen henkilökohtainen suhde Pajamäen Pallo-Veikkoihin tulee esille hieman liian monena sisäpiirin kuittina.
Lukijana nielen nämä pienet harmit helposti, koska Harri Kumpulainen on koonnut arvokkaan paketin paikallista jalkapallohistoriaa, saanut talteen monta lähiöiden fudislegendaa. On suurenmoista, että kirja on kirjoitettu ja niin tehdessään Kumpulainen on tavoittanut monia hyvin oleellisia asioita.
”FinnPa katosi jalkapallokartalta, koska sen johto ei huomioinut perusasioita, eli seuran identiteettiä ja pelillisiä tekijöitä, ja kyllästyi koko touhuun ensimmäisten vastoinkäymisten edessä seuran pudottua Veikkausliigasta. Liiketoiminta ei tukahduta jalkapalloa, mutta joskus se voi häivyttää jalkapallosta jotain sellaista, mitä ei voi ostaa ja myydä: intohimoa, omistautumista, uskollisuutta, identiteettiä, rakkautta.”
”Ne kaverit, jotka ovat lähteneet Ponnareista porvariseuroihin ovat joutuneet rikoksen tielle. Niistä on tullut varkaita ja roistoja.”
On totta, ettei Suomessa ole kymmenien tuhansien ihmisten fanikatsomoita eivätkä jalkapallo-ottelut yleensä näy katukuvassa millään tavoin. Sarjapeleistä ei kirjoiteta ennen tai jälkeen ottelun sivukaupalla lehtijuttuja, eikä maajoukkueemmekaan ole kovin hyvä. Suomessa on silti jalkapallokulttuuria. Ellet usko tai ole huomannut, lue tämä kirja. Se kertoo helsinkiläisen jalkapallon tarinan 1870-luvun yleisötapahtumien näytösluonteisesta ohjelmanumerosta nykypäivän futsaliin.
”Kaisaniemen pallokenttä, kesäkuu 07”, tapaamme hoilata kesäisin Töölön jalkapallostadionin Klubipäädyssä, ja Harri Kumpulaisen teos antaa ääneeni lisää kaikua. Todellisuudessa Kaisaniemen kentällä pelattiin Suomen ensimmäinen jalkapalloturnaus jo syksyllä 1906. Joukosta puuttui fanittamani HJK, joka odotti tuolloin vielä perustamistaan.
”Yhteiskunnallinen luokka- ja kielijako näkyi myös helsinkiläisessä jalkapallossa: HIFK edusti ruotsinkielistä keskiluokkaa, KIF ruotsinkielistä työväenluokkaa, HJK suomenkielistä keskiluokkaa, HPS lähinnä suomenkielistä työväenluokkaa, ja TUL:n seurat, kuten Ponnistus, Kullervo ja Jyry, selkeästi työväenluokkaa.”
Itse aloin pelata 1970-luvun lopulla HPS:ssa. En alle 10-vuotiaana tietenkään mitään ymmärtänyt, mutta uskallan väittää, että nämä luokkajaon kysymykset alkoivat olla jo menneisyyden kaikuja. Menin HPS:aan, koska serkkuni pelasi siellä ja treenit olivat kätevästi Paloheinän kentällä. Se, että HPS oli ollut joskus vallilalainen joukkue, oli historiaan jäänyt yksityiskohta.
Monipuolinen tilastollisen kehityksen kuvaaminen ei ole Jalkapallopääkaupungissa kovin luettavassa muodossa. Silti Helsingin väestöllinen ja sosiaalinen muutos on kiinnostava myös jalkapallon näkökulmasta. Stadin fudis on muuttunut yhteiskunnan mukana.
”Asukkaiden ja lapsiperheiden määrä on vähentynyt kantakaupungin alueella etenkin 1950- ja 1960-luvuilta eteenpäin, minkä seurauksena alueen seurojen on ollut aikaisempaa vaikeampaa koota joukkueita perinteisiltä kotiseuduiltaan.”
Perinteiset joukkueiden alueet Krunikassa, Kalliossa, Töölössä, Vallilassa ja niin edelleen ovat jakautuneet pitkin kasvaneen Helsingin alueita. Osa vanhoista seuroista on siirtynyt pois kantakaupungista. Toisaalta uusia joukkueita on perustettu uusiin kaupunginosiin.
Suomalainen jalkapallo ja monet helsinkiläiset seurat ovat sinnitelleet vuosikymmenien läpi huolimatta niistä paineista, joita muiden joukkuelajien ylivalta ja lisääntyneet taloudelliset vaatimukset ovat aiheuttaneet. Nykyään lähinnä kauhistuttaa, mitä karhunpalveluksia historia onkaan jalkapallolle tehnyt.
”Helsingissäkin pelattiin voimistelutunneilla ahkerasti pesäpalloa vuosisadan alkupuolella ja useimmat opettajat suhtautuivat jalkapalloon nihkeästi. Välitunneilla oppilaat kyllä juoksivat innokkaasti jalkapallon perässä, mutta ennakkoluulot lajin vaarallisuudesta olivat opettajatasolla suuret ja Tahko Pihkalaa, pesäpalloilun isää ja jalkapallon vähättelijää, kuunneltiin lähes hartaudellisen vakavamielisesti.”
Pesäpallosta ei kuitenkaan muodostunut uhkaa jalkapallolle kuin paikallisesti, mutta jääkiekon suosioon jalkapallo ei ole kyennyt vastaamaan. Näin siitä huolimatta, että Kumpulaisen mukaan vielä 1990-luvun alussa HJK, HIFK ja Jokerit vetivät samansuuruisia yleisömääriä
”Merkittävä tekijä jääkiekon yleisösuosion taustalla oli olosuhteiden kehittyminen, sillä Töölön pallokentän kupeeseen, Nordenskiöldinkadun varrelle valmistui jäähalli vuonna 1966. Kiivasluontoista jääkiekkoa pystyi seuraamaan sisätilassa ilman pelkoa vesi- ja lumisateista tai tuivertavasta tuulenviimasta.”
Oma suhtautumiseni suomalaiseen jalkapalloon on kaksijakoinen. Mielestäni siinä on elementtejä, jotka ovat ehdottomasti mainettaan parempia, ja ajoittain päästään hyvälle eurooppalaiselle tasolle. Ei jalkapallo ja sen seuraaminen niin hohdokasta ole aina muuallakaan. Samaan aikaan Suomi-fudiksessa on jotakin hellyttävän kotikutoista.
Talin nyttemmin jo purettu hiekkapohjainen ja alimittainen ylipainekuplahalli parakkipukukoppeineen toimii ilmiön symbolina. Samalla kun se antoi helsinkiläisseuroille ”huomattavan edun talviharjoitteluun” edistäen samalla koko kotimaisen fudiksen tasonnousua, edustaa se omissa mielikuvissani lähinnä kolkkoa, kylmää ja kaikuisaa treenipaikkaa, jonne perjantai-iltapäivisin matkattiin 54:n bussilla Pakilan Tebarin pysäkiltä.
Jalkapallopääkaupunki perustuu kirjoittajan pro gradu –tutkielmaan. Ehkä siksi siinä on niin paljon taustoittavaa tilastoaineistoa. Helsinkiläisen jalkapallon historiaa ja suhdetta kaupungin muuhun kehitykseen on selvästi yritetty avata myös sellaisille lukijoille, joita laji ei kiinnosta. Siksi kirjan lukeminen tuntuu paikoin hiukan kiusalliselta ja teksti jopa naiivilta. Toisaalta stadin fudiksen piirit ovat pienet ja esimerkiksi kirjoittajan ilmeinen henkilökohtainen suhde Pajamäen Pallo-Veikkoihin tulee esille hieman liian monena sisäpiirin kuittina.
Lukijana nielen nämä pienet harmit helposti, koska Harri Kumpulainen on koonnut arvokkaan paketin paikallista jalkapallohistoriaa, saanut talteen monta lähiöiden fudislegendaa. On suurenmoista, että kirja on kirjoitettu ja niin tehdessään Kumpulainen on tavoittanut monia hyvin oleellisia asioita.
”FinnPa katosi jalkapallokartalta, koska sen johto ei huomioinut perusasioita, eli seuran identiteettiä ja pelillisiä tekijöitä, ja kyllästyi koko touhuun ensimmäisten vastoinkäymisten edessä seuran pudottua Veikkausliigasta. Liiketoiminta ei tukahduta jalkapalloa, mutta joskus se voi häivyttää jalkapallosta jotain sellaista, mitä ei voi ostaa ja myydä: intohimoa, omistautumista, uskollisuutta, identiteettiä, rakkautta.”
Kommentit
Lähetä kommentti