Cormac McCarthy: Veren ääriin eli lännen punainen ilta (1985 WSOY, suom. 2012 Kaijamari Sivill, 396 s).
Cormac McCarthyn romaani sijoittuu Amerikan ja Meksikon rajaseuduille vuosien 1849 ja 1878 välille. Sen taustalla on tositarina niin kutsutusta Glantonin jengistä. He ovat sekalainen sakki rujoja miehiä, sotien peruilta ja armeijan hylkiöistä kasautunut rosvojoukko. Ryhmä operoi intiaaniheimojen, amerikkalaisten ja meksikolaisten taistelutantereilla. Heidän ainoa intressinsä ovat villien päänahat, joista maksetaan hyvä hinta.
Tarinassa on paljon henkilöitä, mutta kaksi keskushahmoa. Poika, tarinan alussa 14 vuotta, on lähtöisin julmista oloista. Hän jää tuntemattomaksi, en ole varma oliko hänellä tarinassa edes nimeä. Hän on olemassa vain omiensa ja muiden tekojen kautta, ja useimmiten toiminta on väkivaltaa. Toinen on tuomari, joka edustaa pahuuden arkkityyppiä. Tuomarilla on terävä äly, hänen ulkomuotonsa on epäinhimillinen, toiminta suurta julmuutta.
”Vasta nyt lapsi on riisuttu kaikesta siitä mitä hän on ollut. Hänen alkuperänsä käy etäiseksi kuin hänen matkansa määrä, eikä tämän maailman taipaleella enää tule vastaan niin hurjia ja julmia seutuja että niillä koeteltaisiin voiko luomistyön muovata ihmisen tahtoon tai onko hänen oma sydämensä toisenlaista savea.”
Veren ääriin kertoo rajattomasta pahasta. Se laittaa miettimään, mitä mieltä on lukea väkivallasta viihteen ja tarinallisuuden elementtinä. Kirjan henkilöt ovat rujoja ja arvaamattomia hahmoja, groteskeja epähenkilöitä. Tapahtumat etenevät hitaasti ja kuin vääjäämättä sisältäen silti nopeita käänteitä ja armotonta väkivaltaa. Kohtaukset päättyvät usein kuin vaivihkaa verenvuodatukseen.
”He jatkoivat juomista ja tuuli puhalsi kaduilla ja tähdet jotka olivat olleet pään päällä painuivat matalalle länteen ja nämä nuoret miehet joutuivat selkkauksiin muiden kanssa ja lausuttiin sanoja joita ei enää saanut oikaistua ja aamun koitteessa poika ja alikorpraali polvistuivat sen Missourin pojan viereen jonka nimi oli ollut Earl ja puhuttelivat häntä nimellä mutta hän ei vastannut enää. Hän makasi kyljellään sisäpihan pölyisessä maassa. Miehet olivat lähteneet, huorat olivat lähteneet. Joku vanha ukko lakaisi kapakan maalattiaa. Poika makasi kallo murskana verilammikossa, kukaan ei tiennyt kenen syystä.”
Mitä tahansa voi tapahtua eikä mikään ole pyhää. Veriset näytökset tapahtuvat usein rapistuneissa kirkoissa - ihmisyyden rauniolla. Kävi seurueen jäsenille matkalla mitä tahansa, McCarthy ei sille faktojen toteamisen jälkeen uhraa riviäkään, vaan matka jatkuu. Edessä ovat autiomaa, luonnonvoimat, viholliset ja loputon kulkeminen. Ihmisten tunteet, ajatukset ja elämänkatsomus tulevat esille vain paikoittain ja hyvin hienovaraisesti.
”Sinä yönä Glanton tuijotteli hiipuvaan tuleen kauan. Joka puolella hänen ympärillään miehet nukkuivat mutta paljon oli muuttunut. Niin moni heistä oli tapettu. Hän katseli tulta ja jos siinä näkyi ennusmerkkejä, se oli hänelle samantekevää. Hän oli elävä näkemään läntisen meren ja hänelle oli aivan sama mitä tuleman piti sillä hän oli kaikkina aikoinaan kokonainen.”
Cormac McCarthyn teksti ja Kaijamari Sivillin suomennos ovat persoonallisen hyviä. Peruskerrontaan sekoittuvat naiivi suomalaisten murteiden sävyttämä puheenparsi sekä espanjankieliset termit, jotka on käännetty loppuliitteessä. Tämä epäilytti aluksi, ja epäilyttää taas tässä kirjoitettuna, mutta ratkaisut toimivat erinomaisesti. Kielellisen nerokkuuden kruunaavat hiljentävän upeat kuvaukset esimerkiksi näkymästä pöytävuoren huipulta autiomaan jokaiseen ilmansuuntaan tai apassilauman villistä hyökkäyksestä.
”Qué pasa aqui?
Glanton katsoi sotilaita vailla mielenkiintoa.
Nada, Speyer sanoi. Todo va bien.
Bien? Kersantti katseli kuolleita lintuja, vuohta.
Nainen tuli taas ovelle.
Está bien. Holden sanoi. Negocios del Gobernador.”
On vaikea saada kiinni, mikä kirjasta tekee näin tavattoman hyvän, poikkeuksellisen lukukokemuksen. Kansitekstin arvostelulainauksen mukaan romaani jättää jäljen sieluun, mutta minulla Veren ääriin jää jonnekin sielun, sydämen ja sisuskalujen väliin.
Cormac McCarthyn romaani sijoittuu Amerikan ja Meksikon rajaseuduille vuosien 1849 ja 1878 välille. Sen taustalla on tositarina niin kutsutusta Glantonin jengistä. He ovat sekalainen sakki rujoja miehiä, sotien peruilta ja armeijan hylkiöistä kasautunut rosvojoukko. Ryhmä operoi intiaaniheimojen, amerikkalaisten ja meksikolaisten taistelutantereilla. Heidän ainoa intressinsä ovat villien päänahat, joista maksetaan hyvä hinta.
Tarinassa on paljon henkilöitä, mutta kaksi keskushahmoa. Poika, tarinan alussa 14 vuotta, on lähtöisin julmista oloista. Hän jää tuntemattomaksi, en ole varma oliko hänellä tarinassa edes nimeä. Hän on olemassa vain omiensa ja muiden tekojen kautta, ja useimmiten toiminta on väkivaltaa. Toinen on tuomari, joka edustaa pahuuden arkkityyppiä. Tuomarilla on terävä äly, hänen ulkomuotonsa on epäinhimillinen, toiminta suurta julmuutta.
”Vasta nyt lapsi on riisuttu kaikesta siitä mitä hän on ollut. Hänen alkuperänsä käy etäiseksi kuin hänen matkansa määrä, eikä tämän maailman taipaleella enää tule vastaan niin hurjia ja julmia seutuja että niillä koeteltaisiin voiko luomistyön muovata ihmisen tahtoon tai onko hänen oma sydämensä toisenlaista savea.”
Veren ääriin kertoo rajattomasta pahasta. Se laittaa miettimään, mitä mieltä on lukea väkivallasta viihteen ja tarinallisuuden elementtinä. Kirjan henkilöt ovat rujoja ja arvaamattomia hahmoja, groteskeja epähenkilöitä. Tapahtumat etenevät hitaasti ja kuin vääjäämättä sisältäen silti nopeita käänteitä ja armotonta väkivaltaa. Kohtaukset päättyvät usein kuin vaivihkaa verenvuodatukseen.
”He jatkoivat juomista ja tuuli puhalsi kaduilla ja tähdet jotka olivat olleet pään päällä painuivat matalalle länteen ja nämä nuoret miehet joutuivat selkkauksiin muiden kanssa ja lausuttiin sanoja joita ei enää saanut oikaistua ja aamun koitteessa poika ja alikorpraali polvistuivat sen Missourin pojan viereen jonka nimi oli ollut Earl ja puhuttelivat häntä nimellä mutta hän ei vastannut enää. Hän makasi kyljellään sisäpihan pölyisessä maassa. Miehet olivat lähteneet, huorat olivat lähteneet. Joku vanha ukko lakaisi kapakan maalattiaa. Poika makasi kallo murskana verilammikossa, kukaan ei tiennyt kenen syystä.”
Mitä tahansa voi tapahtua eikä mikään ole pyhää. Veriset näytökset tapahtuvat usein rapistuneissa kirkoissa - ihmisyyden rauniolla. Kävi seurueen jäsenille matkalla mitä tahansa, McCarthy ei sille faktojen toteamisen jälkeen uhraa riviäkään, vaan matka jatkuu. Edessä ovat autiomaa, luonnonvoimat, viholliset ja loputon kulkeminen. Ihmisten tunteet, ajatukset ja elämänkatsomus tulevat esille vain paikoittain ja hyvin hienovaraisesti.
”Sinä yönä Glanton tuijotteli hiipuvaan tuleen kauan. Joka puolella hänen ympärillään miehet nukkuivat mutta paljon oli muuttunut. Niin moni heistä oli tapettu. Hän katseli tulta ja jos siinä näkyi ennusmerkkejä, se oli hänelle samantekevää. Hän oli elävä näkemään läntisen meren ja hänelle oli aivan sama mitä tuleman piti sillä hän oli kaikkina aikoinaan kokonainen.”
Cormac McCarthyn teksti ja Kaijamari Sivillin suomennos ovat persoonallisen hyviä. Peruskerrontaan sekoittuvat naiivi suomalaisten murteiden sävyttämä puheenparsi sekä espanjankieliset termit, jotka on käännetty loppuliitteessä. Tämä epäilytti aluksi, ja epäilyttää taas tässä kirjoitettuna, mutta ratkaisut toimivat erinomaisesti. Kielellisen nerokkuuden kruunaavat hiljentävän upeat kuvaukset esimerkiksi näkymästä pöytävuoren huipulta autiomaan jokaiseen ilmansuuntaan tai apassilauman villistä hyökkäyksestä.
”Qué pasa aqui?
Glanton katsoi sotilaita vailla mielenkiintoa.
Nada, Speyer sanoi. Todo va bien.
Bien? Kersantti katseli kuolleita lintuja, vuohta.
Nainen tuli taas ovelle.
Está bien. Holden sanoi. Negocios del Gobernador.”
On vaikea saada kiinni, mikä kirjasta tekee näin tavattoman hyvän, poikkeuksellisen lukukokemuksen. Kansitekstin arvostelulainauksen mukaan romaani jättää jäljen sieluun, mutta minulla Veren ääriin jää jonnekin sielun, sydämen ja sisuskalujen väliin.
Kommentit
Lähetä kommentti