Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa (2016 Siltala, 403 s).

”Miksi minä nyt näitä jauhan?
    Missä minä nyt olen?
Ai niin. Prismassa.”

Pirkko Saision uuden kirjan päähenkilö on Mies. Hän on kuusikymppinen pääkaupunkiseudulla asuva ja Helsingin keskustassa asianajotoimistossa työskentelevä lakimies. Mies on naimisissa itseään nuoremman Kristan kanssa. Kolmas päähenkilö on Miehen nuoruudenystävä Paavo ’Pablo’ Korhonen. Mies ei ole kuullut Pablosta aikoihin, mutta tämän kuolinilmoituksen lukeminen maanantaiaamuna sysää Miehen tolaltaan ja vie hänet menneisyyden syövereihin. Kirja kuvaa Miehen piinaviikkoa päivä kerrallaan seuraavaan maanantaihin.

Miehen työhön kuuluu tavata ihmisiä ja selvitellä heidän asioitaan. Hän vaikuttaa hyvin paatuneelta suhtautumisessaan asiakkaidensa tilanteisiin. Miehellä on vahvat ja kyseenalaiset näkemykset rikollisten tuomitsemisen vaikutuksista. Hän ei näytä ajattelevan yksiselitteisesti syyllisyydestä, syyttömyydestä, uhriudesta ja sovituksesta. Nämä kysymykset jäävät vaivaamaan monia Miehen asiakkaita, niin myös Miestä itseään, koska kuka oikeastaan tietää, mitä tapahtui Pablon kanssa vuosia sitten.

”Allekirjoittanut.
    Mitä Jaatinen nyt on allekirjoittanut? Minkälainen ihminen puhuu itsestään allekirjoittaneena?
  Tärkeilevä versio ihmisestä, joka on meikäläinen.”

Saision teksti kulkee lyhyinä katkelmina. Tekstikatkelmissa tarina, Miehen ajatukset, ihmisten toiminta ja heidän välisensä vuoropuhelu ajoittuvat kellontarkasti: ”Maanantai klo 10.08”, ”klo 10.43”, ”klo 12.25” ja niin edelleen, päivin ja öin. Tekstinpätkät ovat usein hyvin lyhyitä, toisinaan loogisesti eteenpäin vieviä, paikoin varsin sekavia ja rönsyileviä. Ihan niin kuin ajatuksetkin kulkevat poukkoillen edellisestä seuraavaan ja takaisin.

Jokaisesta sanasta ja lauseesta välittyy suvereeni kirjailijan taito. Teksti on miellyttävää ja sujuvaa, samalla viisasta ja syvällistä. Kuin Saisio olisi nähnyt elämää niin paljon, että hän osaisi kuvitella kaikenlaisten ihmistyyppien ajatukset ja teot ja kuvailla ne viiltävän tarkasti. Se ihastuttaa, sitten nolostuttaa, usein naurattaa.

Saision kieli tavoittaa hyvin vaikeasti kuvattavan alueen. Pienillä sanoilla, harkituilla sanajärjestyksillä, välimerkeillä, lyhyillä ja kitsailla lauseilla hän onnistuu kuvaamaan ihmisen sisäiset ajatukset. Samalla hän kirjoittaa täysin uskottavaa dialogia ja mikä hämmästyttävintä, löytää inhimillisestä vuorovaikutuksesta myös sen alueen, joka sijoittuu sanojen, vuoropuhelun, ennakointien, tulkintojen ja yksittäisten ajatusten rajapinnoille. Sen joka sisältää ihmisten kanssakäymisen koko haastavuuden ja ytimen. Mestarillista.

”Mutta miten onkin niin, että ihmisen tavasta astella huoneen poikki aavistaa aina etukäteen, aikooko ihminen vielä kääntyä ja sanoa jotakin, sanoa jotakin painavaa juuri ulos astuessaan?”